Vastoin uskomuksia väkivaltarikollisuus ei lisääntynyt sodan jälkeen, päinvastoin
Marraskuussa 1942 Syvärillä ylikersantti August Petter N. alkoi korsussa koko yön jatkuneiden juominkien seurauksena haastaa riitaa ja uhkaili muita pistoolilla. Sitten hän meni ulos ja alkoi heitellä käsikranaatteja etumaastoon.
Kenttäoikeudessa. Asevelisurmat – Rintamalla murhista ja tapoista vuosina 1939–1944 tuomitut -kirjan kuvitusta. Lähde: Minerva Kustannus Oy.
Toiset saivat riehuvan miehen taltutetuksi, mutta sisällä rähinä jatkui. Joukkueenjohtaja määräsi miehen poistettavaksi korsusta. Vähän ajan kuluttua August palasi takaisin ja nakkasi sisälle korsuun kasapanoksen ja kaksi käsikranaattia.
Korsun räjähtäessä yksi sotamies kuoli, joukkueenjohtaja vammautui pysyvästi ja kuusi miestä haavoittui lievemmin. August jatkoi matkaansa komentokorsuun, jolloin siellä ollut sotamies ampui uhkaavasti käyttäytynyttä tulijaa päähän surmaten tämän.
Tapahtumien seurauksena taistelevan armeijan riveistä poistui kymmenen miestä: kaksi hautuumaalle, seitsemän sotasairaalaan ja yksi tutkintavankeuteen.
Tämä absurdi episodi ja monia muita samankaltaisia on kuvattuna viime vuonna julkaistussa Atso Haapasen teoksessa Asevelisurmat – Rintamalla murhista ja tapoista vuosina 1939–1944 tuomitut (Minerva).
Porvoolaisen tietokirjailijan synkeä mutta mielenkiintoinen ja tarpeellinen teos jäi ilmestyessään valitettavan vähälle huomiolle, niin kuin nykyisessä alati kovenevassa kilpailutilanteessa monelle laadukkaallekin kirjalle käy.
Talvisodan, välirauhan ja jatkosodan aikana noin 500 suomalaista kuoli rintamalla ja muilla armeijan hallussa olleilla alueilla toisten suomalaisten tahallaan tai vahingossa surmaamina. Pääosa niin tekijöistä kuin surmansa saaneistakin oli sotilaita, mutta joukossa oli myös siviilejä.
Tyypillisimpiä tapauksia olivat vartiosotilaiden erehdyksessä tai hermostuksissaan tekemät ampumiset, erilaiset vahingonlaukaukset ja huolimattomuudesta tai varomääräysten noudattamatta jättämisestä johtuneet kuolemantuottamukset. Runsaasti tapahtui myös tahallisia ampumisia, puukotuksia ja kuolemaan johtaneita pahoinpitelyitä.
Tahallisia surmaamisia armeijan alueella vuosina 1939–1944 tapahtui vähintään 157. Lisäksi on 67 asiakirjatietojen puutteellisuuden vuoksi epäselvää surmatapausta, joista ainakin osan voi olettaa olleen henkirikoksia. Lukemat ovat totta kai suuria, mutta eivät mitenkään poikkeuksellisia rauhanajan lukemiin verrattuna.
Suomen historian synkimmän kauden muodostavat vuodet 1923–1932, jolloin henkirikoksen uhrina surmansa sai keskimäärin 335 ihmistä vuodessa. Suurin osa sotavuosienkin murhista ja tapoista tapahtui kotirintamalla siviilien kesken.
Usein kuulee väitettävän, että suomalaisen väkivaltarikollisuuden juuret olisivat sodissamme. Tosiasiassa sodalla päinvastoin näyttää meillä olleen henkirikollisuutta huomattavasti ja pysyvästi vähentävä vaikutus.
Vuonna 1945 tehtiin enemmän henkirikoksia (259) kuin muina sotavuosina, mutta sen jälkeen ei minään vuonna ole surmattu yli 200 suomalaista vuodessa. Vuosi 1948 oli viimeinen, kun määrä oli yli 180.
Tietyillä negatiivisilla asioilla suomalaisessa yhteiskunnassa kyllä vaikuttaa olevan huomattavaa historiallista pysyvyyttä. Suurin osa rintamalla tapahtuneista tapoista ja murhista tehtiin vahvassa humalatilassa.
Tyypillinen kuvio oli sellainen, jossa ryyppyporukan keskinäiset, usein täysin mitättömistä syistä leimahtaneet erimielisyydet, eskaloituivat ensin tappeluksi ja sitten tappamiseksi.
Sodan jälkeen on kiertänyt tarinoita siitä, kuinka vuoden 1944 perääntymistaisteluiden aikana osa miestensä epäsuosioon joutuneista upseereista olisi kaatunut omien luodeista, mutta kunnollisia todisteita tällaisesta ei ole.
Myös miesten määrääminen tietoisesti ja ilman akuuttia pakkoa tehtäviin, joissa henkiinjäämisen mahdollisuutta ei käytännössä ollut, vaikuttaa sekin olleen Suomessa erittäin harvinaista, toisin kuin esimerkiksi puna-armeijassa tai Wehrmachtissa.