Leonidas, Caesar ja Pipin Pieni

Kävin oppikoulua Tampereella sotienjälkeisellä 1950-luvulla. Historian tunneilla saimme kuulla opettajalta, kuinka spartalainen sotapäällikkö Leonidas totesi, että nythän saamme taistella varjossa, kun persialaisten nuolet peittävät auringon näkyvistä.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Sodassa taistelleista ja siellä vammautuneista piti 1950-luvulla olla ajan hengen mukaisesti hiljaa. Kuva: SA-kuva.

Kävin oppikoulua Tampereella sotienjälkeisellä 1950-luvulla. Historian tunneilla saimme kuulla opettajalta, kuinka spartalainen sotapäällikkö Leonidas totesi, että nythän saamme taistella varjossa, kun persialaisten nuolet peittävät auringon näkyvistä.
(Päivitetty: )
Teksti:
Antero Raevuori

Saimme kuulla myös, kuinka Gaius Iulius Caesar marssitti roomalaiset legioonansa Rein-virran yli taistelemaan Ariovistuksen hurjia germaaneja vastaan ja johti purppuranpunaisessa viitassaan Alesian piiritystä vihollisinaan Vercingetorixin johtamat gallialaiset.

Mitään emme kuitenkaan saaneet tietää emmekä kuulla siitä, mitä monien isät olivat tehneet vain vuosikymmen aikaisemmin – taistelleet Karjalan kannaksella tai Laatokan Karjalassa, ehkä Vuosalmella, Kuuterselässä tai Nietjärvellä.

Ikään kuin mitään sellaista ei olisi tapahtunutkaan.

Muistan, että kerrostalossamme asui sodan käynyt lasisilmäinen, oikean silmänsä rintaman etulinjassa menettänyt mies. Missä niin oli käynyt? Syvärillä vai Karhumäessä vai Ilomantsissa?

Muistan, että talomme pihaan tuli aika ajoin laulamaan kainalosauvojen varassa heilahteleva sotainvalidi, jolla ei ollut toista jalkaa, ja toisestakin roikkui jäljellä vain pelkkä tynkä. Käynti käynniltä jalantynkä lyheni, kunnes sitä ei enää ollut eikä miestäkään enää näkynyt.

Missä hän oli menettänyt toisen jalkansa ja toisenkin melkein? Kenties Äyräpään kirkonmäellä tai Viipurinlahden taisteluissa?

Muistan, että talossamme asui mies, joka kulki aina kaulaan asti ulottuva villapaita yllään ja jonka nähtiin puukolla tappavan rappukäytävässä ajokoiransa synnyttämiä pentuja. Häntä pelättiin. Missä hän oli kovettunut, menettänyt osin hermonsa? Kenties Valkeasaaren tykistökeskityksessä?

Muistan myös enoni, joka kävi säännöllisesti Kaunialan sotavammasairaalassa – kallopajassa niin kuin hän sanoi. Hänellä oli päässään satoja pieniä kranaatin siruja, joita nypittiin pinseteillä pois niiden noustua pintaan. Se ei kuitenkaan lieventänyt hänen jatkuvaa, kivuliasta päänsärkyään. Sirut olivat hänen sodalta saamansa elinikäinen lahja.

Noita miehiä ja kymmeniätuhansia muita ei 1950-luvulla ollut tavallaan olemassakaan – eikä pitkään myöhemminkään. Itse he vaikenivat vaivoistaan ja vammoistaan, joista vaikeni myös suomalainen yhteiskunta. Niin vaati ajan henki. Voitettujen ei ollut syytä pullistella, sillä heti rajan takana olivat voittajat.

Ja niinpä koulun historian tunneilla tulivat tutuiksi Teutoburgin, Trafalgarin, Austerlitzin ja Abukirin taistelu ja pari tusinaa muutakin, kaupanpäällisiksi vielä moni menneiden aikojen ilmeisesti myös suomalaisittain merkittävä sotapäällikkö.

Eikös se ollut Pipin Pieni, joka taisteli langobardeja vastaan vuosina 755–756?

Myönnän toki, että sodistamme vaikeneminen ei ulottunut rivien väleihin asti. Niinpä hoilasimme koko poikaluokan voimin montakin kertaa vuodessa Ateenalaisten laulua, jonka sanat piintyivät vankasti pojansieluihimme:

”Kaunis on kuolla, kun joukkosi eessä urhona kaadut,/taistellen puolesta maas, puolesta heimosikin./ … Joukon maine mustuvi aina, kun vimmassa taiston/nuorien eessä sä vaan vanhuksen kuolevan näät./Nuorukaiselle kuolla kuuluu, kun hällä vielä/ kutrissa tuoksuavat nuorteat kukkaset on…”

X