Nuori Vesa Vierikko joutui naimisiin anopin painostuksesta – Kosto painettiin sanomalehteen

Erään kesämökin pihalla Kangasalla seisoo vanha Volvo, joka pitäisi katsastaa.

Ongelmana ovat toimimattomat sumuvalot. Sumuvalot eivät ole pakollinen varuste, mutta jos ne on asennettu paikoilleen, niiden pitää toimia.

Tämä ärsyttää suunnattomasti auton omistajaa Vesa Vierikkoa.

Ei ole ensimmäinen kerta, kun Vierikko tuskailee katsastuksen kanssa. Siitä on kyse myös yhdessä hänen tunnetuimmista töistään: Matti Ijäksen kulttielokuvassa Katsastus Vierikko näyttelee vähän reppanaa Viltteriä, jolle ongelmia tuottaa Ruotsista tuotu Hillman Minx.

Ja ruotsalainenhan se on tämäkin lotja rikkinäisine valoineen.

”Miksi sumuvalojen pitää toimia, jos niitä ei tarvita? Ja sama juttu takalasinpyyhkimen kanssa. Ei tarvita, mutta pitää toimia! Pitääkö se repiä irti?”

Luultavasti näyttelijä on asiasta oikeasti tuohtunut, mutta ehkä hän myös harjoittelee äksyilyä syksyä varten. Silloin Kansallisteatterissa tulee ensi-iltaan Tuomas Kyrön menestyksekkäisiin teksteihin pohjautuva Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja, jonka päärooliin Vierikko valittiin Antti Litjan sairastuttua.

Suomalaisille Litjan vinosti toteava Mielensäpahoittajan hahmo on tullut tutuksi radiosta ja Dome Karukosken ohjaamasta elokuvasta. Vierikon käsittelyssä mielikuva voi muuttua.

”Karvahattua ei paljon päässä nähdä, ja mun hahmosta tulee ehkä kuumakallempi.”

Jäätävä kesäduuni

Punaisen mökin takapihalta kuuluu lasten mekastusta. Perheenpää istuu verkkareissa etupihalla ja juo olutta.

Vesa Vierikkoa huvittaa suuresti, että häntä haastatellaan palstalle nimeltä Elävä legenda.

”Hyi saatana”, hän puuskahtaa ja nauraa.

Vaikka legendahan Vierikko jo on, ihan turha pullikoida vastaan: Ryhmäteatterin isojen roolien tulkitsija ja kantava voima erityisesti 1980-luvulla, kymmenissä elokuvista ja tv-sarjoista tuttu, moneen kertaan palkittu, professorinakin toiminut näyttelijä.

Ennen juhannusta ja kesälomaa hän on huhkinut Pirkka-Pekka Peteliuksen kanssa kasaan Joulukalenterin uudet 24 jaksoa. Jäätävä seikkailu on jatkoa kaksi vuotta sitten joulukuussa nähdylle Porokuiskaajan arvoitukselle.

”Se on mahtavaa, kun niissä saa näytellä niin isosti kuin haluaa. Ja meillä keskenään se on ihan sellaista pudottelua.”

Petelius on yksi niistä kollegoista, joiden kanssa Vierikolla on synkannut heti. Kaksikko tapasi Teatterikorkeakoulun pääsykokeissa, jolloin Vierikko oli vielä alle kahdenkymmenen. Teatteri oli kuitenkin jo vienyt koko käden.

Anoppi käski vihille

Viime toukokuussa 60 vuotta täyttänyt Vesa Vierikko syntyi Lappeenrannassa, jonne perhe oli muuttanut isän armeijakomennuksen vuoksi. Kun Vesa oli kuusivuotias, Vierikot muuttivat äidin kotikaupunkiin Tampereelle.

Vesa oli polvenkorkuisesta asti kova poika piirtämään. Oppikoulussa hän tutustui näyttelijä Veikko Sinisalon poikaan Jarnoon. Kaveruus vei Vierikon Tampereen Työväen Teatterin takahuoneisiin ja harjoituksia seuraamaan. Touhu tuntui ihmeelliseltä.

”Siellä oli aikuisia ihmisiä, jotka olisivat voineet tehdä jotain oikeitakin töitä mutta joiden työtä oli olla olevinaan joku toinen. Sitten kun itse alkoi harrastaa, ymmärsi esiintymisjännityksen ja sen ylittämisen nautinnon.”

Piirtäminen sai jäädä, ja jo 16-vuotiaana Vierikko pyrki Tampereen yliopiston näyttelijäntyön laitokselle. Lukio jäi kesken, kun ovet aukenivat kaksi vuotta myöhemmin Teatterikorkeakouluun. Tuolloin nuorimies oli jo aviomies ja tuore isä. Naimisiin mentiin alun perin anopin vaatimuksesta.

”Anoppi oli kansakoulunopettaja ja sitä hävetti, kun tytär oli raskaana eikä naimisissa. Mutta semmoinen jäynä me tehtiin, että kun lehteen piti laittaa kuulutukset, mun nimen eteen laitettiin sekatyömies”, Vierikko nauraa.

Sekös anoppia kismitti. Mutta anopin sanelema avioliitto kesti yli 20 vuotta. Lapsia Vierikolla on ensimmäisestä avioliitosta neljä, ja lastenlapsiakin jo viisi.

Vierikon nykyinen vaimo Kati on ympäristötieteiden tohtori. Pariskunnalla on kolme alakouluikäistä lasta.

Rooli vai tuoli?

Heti valmistumisensa jälkeen Vierikko pyydettiin Ryhmäteatteriin, missä hän näytteli koko 1980-luvun. Se oli nuorelle näyttelijälle hienoa aikaa: suuria rooleja, isoja klassikoita ja nykyteatteria, eri tyylilajeja. Teatteri toimi demokraattisesti ja kaikki tekivät kaikkea.

Kääntöpuolena olivat pitkät päivät ja palkka, jolla ei elättänyt isoa perhettä. Vierikko alkoi päätyönsä ohessa tehdä remontteja yhdessä teatterin lavastajan kanssa. Joskus näytöksen jälkeen tuntui siltä, ettei hommassa ole järjen hiventäkään.

”Sitä ajatteli, että mä oon tehnyt tässä nyt neljä tuntia töitä ja oon hiestä märkä, eikä tästä jää mitään jäljelle. Että samassa ajassa oisin tehnyt tuolin, joka kestää sata vuotta.”

Olikin parempi alkaa pitää teatterintekemistä jälleen harrastuksena, kun sillä ei kuitenkaan elänyt.

Ja jäihän niistä vuosista jotain jäljellekin: 1980-luvun kunnianhimoisin sketsisarja Tabu, jonka ryhmäteatterilaiset tekivät Mainostelevisiolle.

Isolle yleisölle tutuimpia lienevät kuitenkin muut komediasarjat, joissa Vierikko on ollut mukana, kuten Akkaa päälle ja Kaveria ei jätetä. Elokuvarooleista muistetaan parhaiten paitsi Katsastuksen Viltteri myös Talvisodan vänrikki Jussi Kantola, josta Vierikko palkittiin Jussi-patsaalla.

Moni saattaa muistaa myös pari epämiellyttävää tyyppiä: Aki Kaurismäen ehkä mestarillisimman elokuvan Tulitikkutehtaan tytön niljakkeinen hyväksikäyttäjä ja Ilman kavaluutta -sarjan velkansa maksamatta jättänyt ex-poikaystävä.

Jälkimmäinen nähtiin televisiossa vuonna 1996, ja sarjaa seurasi koko laman runtelema Suomi. Sen sai Vierikkokin huomata kerran pankkiautomaatilla rahaa nostaessaan, kun takana seissyt mummo löi laukulla ja vinkaisi: ”Maksa sille tytölle!”

Näytä, älä puutu

Näyttelijän ammatti on Vesa Vierikon mielestä enemmän duunarin kuin taiteilijan työtä. Siitä hän muistutti myös tulevia näyttelijöitä opettaessaan Teatterikorkeakoulussa.

Kymmenen vuotta professorina kuluivat ristiriitaisesti. Byrokraattista hallinnointia riitti, ja Vierikko väsyi jatkuviin organisaatiomuutoksiin. Ylhäältäpäin annettiin hänen mielestään järjettömiä vaatimuksia, kuten kansainvälisten opiskelijoiden ottaminen kouluun, mikä vaikeutti opetusta. Mutta kiitosta saavat opettajakollegat sekä opiskelijat, joista tuli uusien menestyssarjojen, kuten Putouksen tähtiä.

”Televisiosta näette, miten lahjakkaita tyyppejä meillä siellä oli!”

Muutaman viime vuoden aikana Vierikko on tehnyt naamansa tunnetuksi uudelle sukupolvelle Risto Räppääjä -elokuvien Lennart Lindberginä. Teatterissa hän teki viime vuonna kaksi pääroolia, Ryhmäteatterin Mielipuolen päiväkirjassa ja Kansallisteatterin Saiturissa.

Vierikko on jo pitkään valinnut työnsä sen mukaan, ketä työryhmässä on.

”Kyllä mä olen tästä ammatista saanut enemmän kuin osasin alussa kuvitella. Kaikki mitä vielä tulee, on vaan positiivista, ja maine ei muuta kuin kasvaa! En enää pyri todistamaan kenellekään mitään, kunhan vaan aina leikin kulloisenkin jutun ja henkilön kanssa.”

Jos Vierikko joskus nuorena ajatteli, että teatterilla voisi vaikuttaa yhteiskuntaan, niin nyt hän ajattelee, että sillä voi vaikuttaa korkeintaan yksilöön. Ja yhteiskunnassa taiteilijan on parempi pysyä marginaalissa. Se on Vierikon mielestä taiteilijan oikeus ja velvollisuus: asettua ulkopuolelle, tarkkailla ja kommentoida – mutta ei puuttua maailmanmenoon.

”Se on vähän kuin että jos sä varastat joltain kävelyn roolia varten, niin älä sotkeudu sen ihmisen elämään. Älä mene sanomaan sille mitään, vaan käytä se kävely.”