Mustuneen ristin juurella - ylivieskalaiset viettivät joulua ilman kotikirkkoaan

Kun kylän keskeltä palaa kirkko, suru yhdistää. Ylivieskalaiset viettivät ensimmäistä joulua kotikirkkonsa tuhopolton jälkeen. Jouluyön hartaus pidettiin raunioilla.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Ylivieskan kirkkoherra Timo Määttä puhui jouluyönä kirkon raunioilla. Määttä halusi jatkaa vaikean ajan yli ja lykkäsi kirkon palon vuoksi eläkkeelle jäämistään.

Kun kylän keskeltä palaa kirkko, suru yhdistää. Ylivieskalaiset viettivät ensimmäistä joulua kotikirkkonsa tuhopolton jälkeen. Jouluyön hartaus pidettiin raunioilla.
Teksti:
Milla Ollikainen

Valtakadun ja Kauppakadun kulmassa Ylivieskassa on ruokakauppa ja varaosaliike. Kirkon kellotornin punainen katto näkyi tähän.

On kaksi päivää jouluun. Tie on kaljamalla, harvat kävelijät kulkevat varovasti. Lunta sentään on joulun alla saatu, mutta lämpötila on plussan puolella. Vanhan hautausmaan autioilla, jäisillä käytävillä lainehtii lätäkköjä.

Ylivieskan kirkko seisoi pienessä niemessä, joka työntyy laiskasti virtaavaan Kalajokeen. Niemen edustalla on muutama saari, joista yksi on nimetty Pappisaareksi. Perimätiedon mukaan venäläiset hirttivät siellä Isonvihan aikaan Isonkyrön kappalaisen.

Viime keväänä täällä tapahtui erilaista pahaa.

Pääsiäislauantaina 26. maaliskuuta kolmikymppinen paikkakunnalla asunut mies haki huoltoasemalta polttoainetta, murtautui kirkkoon ja sytytti sisälle levittämänsä nesteen palamaan.

Oikeudessa todisteena esitetystä valvontakameran kuvasta näkyy, ettei mennyt kuin muutama minuutti, kun lieskat löivät kirkosta ulos. Yli kaksisataa vuotta vanha hirsirakennus paloi kuin soihtu. Puoli kahdeksalta illalla sytytetty tulipalo eteni niin nopeasti, ettei palokunta päässyt syöttämään vettä kirkon sammutusjärjestelmään. Jo vajaan tunnin kuluttua kirkon kellotorni romahti.

Kirkossa oli määrä pitää pääsiäisyön messu yhdeltätoista. Se pidettiin keskiyöllä raunioiden vieressä parkkipaikalla piispa Samuel Salmen johdolla, kun palomiehet vielä jatkoivat sammutustöitään.

Sen on täytynyt olla pakahduttava tilaisuus: vakavat kirkonmiehet julistavat vieretysten pääsiäisen riemullista sanomaa ylösnousemuksesta, taustanaan savuavat rauniot ja ympärillään surullinen, häkeltynyt seurakunta.

Kirkon kivijalka on jätetty paikoilleen ristin muotoon, ja siinä missä kerran oli alttaritaulu, on nyt mustuneista hirsistä pystytetty risti. Alttarikin on rakennettu palaneen kirkon hirsistä, ja sen päihin on tehty maljakot urkupilleistä. Puisella alttarilla on röykkiö palaneita hautakynttilöitä.

Hiiltynyt risti on vaikuttava näky. Sen juurelle kokoontuu seurakunta myös kahden päivän päästä. On ensimmäinen joulu Ylivieskassa ilman vanhaa, tuttua kotikirkkoa, johon jokaisella paikkakuntalaisella liittyy muistoja.

Toki surutyötä on jo ehditty tehdä vuoden mittaan monella tavalla.

Esimerkiksi kutomalla sukkia.

Kirkko sukkasilla

Seija Mattila oli juuri lähdössä sytyttämään pääsiäiskokkoa saadessaan tietää, että kirkko on tulessa. Kokkojen polttaminen pääsiäislauantaina on seudulla yleistä, ja valkeita näkyikin jo siellä täällä.

Keskustan suunnalta paistava loimotus sai kuitenkin surullisemman selityksen.

”Kokon sytyttämishalut siinä kyllä menivät”, Mattila sanoo. Lastenlasten takia se sillä kertaa vielä tehtiin, mutta voi olla, ettei koko kokkohomma enää ensi pääsiäisenä huvita.

Tulipaloa seuraavana päivänä Mattila sai veljentyttäreltään Varkaudesta tekstiviestin: aletaan kutoa sukkia, niin saadaan uusi kirkko.

Sukilla kirkko. Ensikuulemalta se tuntui hölmöltä ajatukselta. Nyt se lukee paperisessa vyötteessä, jonka Mattila pujottaa villasukkaparin päälle. Sukkia on Mattilan kotona perähuoneessa monta kassillista. Niitä on tullut ympäri Suomea: Seinäjoelta, Varkaudesta, Oulusta, Jyväskylästä, Järvenpäästä… Tietysti niitä kudotaan myös Ylivieskassa, mutta toimintaa organisoivan Mattilan oma kutominen on jäänyt vähemmälle. Apuna talkoissa hänellä on kymmenkunta paikallista naista ja satunnaisesti muitakin.

”Ei ole paljon tarvinnut tingata ihmisiä mukaan, puhelinsoitto riittää.”

Eihän pelkillä sukilla toki kirkkoa tehdä, vaikka niillä on tähän mennessä kerätty lähes kymmenentuhatta euroa. Jos uusi kirkko maksaa kymmenen miljoonaa, kuten on arvioitu, sukkarahoilla voisi kattaa menoista 0,1 prosenttia. Mutta kirkkotalkoot, tai Kirkkotalakoot, kuten keräyksen virallinen nimi kuuluu, on koonnut uuden kirkon rakentamiseen yhteensä jo lähes 200 000 euroa. Kirkon hyväksi on paitsi kudottu sukkia myös myyty hirviä, poimittu puolukoita ja pidetty konsertteja. Palojätteestä on tehty erilaisia esineitä myyntiin, ja pelkkiä mustuneita ja vääntyneitä naulojakin myydään kirkkoherranvirastossa euron kappalehintaan. Lisäksi yksittäiset ihmiset ovat lahjoittaneet rahaa.

Sukkasavottaa ei siis pidä väheksyä rahallisestikaan, mutta Mattilaa se on lisäksi myös lohduttanut. Kirkon rauniot ovat hänen työmatkansa varrella.

”Tuntui aluksi aivan hirviältä ajaa siitä ohi, kun kirkkoa ei enää näkynyt.”

Kirkon palo oli pitkään päivittäinen puheenaihe Ylivieskassa, ja Mattilan työpaikalla siitä oli pakkokin puhua. Mattila nimittäin opettaa alakoululaisia Kiviojan koulussa.

”Olihan se lapsillekin kauhia järkytys, kyllä sitä piti käsitellä.”

Järkytys se oli tietysti kaikille ja varsinkin heille, jotka kirkossa työskentelivät.

Viulu kirkon hirrestä

Ylivieskan kirkkoherranvirasto sijaitsee puoli kilometriä kirkon raunioista alajuoksulle päin. Seurakunnan uusi toimitalo rakennettiin seitsemän vuotta sitten, kun entinen homehtui. Kanttori Teija Siirtola esittelee hienoja tiloja, jotka tuntuvat vain jatkuvan ja jatkuvan. Talossa on otettu huomioon erityisesti lapset ja nuoret: on erilaisia harrastushuoneita ja liikuntasalikin.

Se oli iso investointi, jota seurakunta makselee edelleen, ja nyt on tulossa vieläkin suurempi.

Kirkkoherra Timo Määttää ei näy omassa huoneessaan. Seurakunnan johtoryhmä on jossakin toimitalon uumenissa käymässä jälleen kerran neuvotteluja vakuutusyhtiö Ifin kanssa. Vakuutuskorvaus on olennainen osa uuden kirkon rahoitusta.

Jos kirkko seisoisi vielä paikoillaan parin kivenheiton päässä, Määttä pitelisi nyt viimeisiä lomiaan. Viime talvena hän ilmoitti jäävänsä eläkkeelle helmikuussa 2017. Tulipalon jälkeen kirkkoneuvosto pyysi Määttää lykkäämään suunnitelmiaan, ja hän päätti jatkaa kirkkoherrana vielä uuden kirkon suunnitteluvaiheen ajan. Helmi-toukokuussa pidettävä arkkitehtikilpailu on määrä ratkaista ensi syksynä.

Määttä tuli Ylivieskan seurakunnan kappalaiseksi vuonna 1981, ja kirkkoherraksi hänet valittiin 1996. Hän on seurakunnan pitkäaikaisimpia työntekijöitä.

Teija Siirtola on sen sijaan seurakunnan uusimpia tulokkaita. Hän aloitti työnsä perjantaina 1. huhtikuuta – kuusi päivää kirkon palon jälkeen. Nuori kanttori tuli käytännössä keskelle katastrofia tilanteeseen, jossa uudet työkaverit olivat juuri joutuneet turvautumaan kriisiapuun.

”Se oli aika sumuista aikaa”, Siirtola sanoo.

Hän siirtyi Ylivieskan seurakuntaan Himangan kappelista. Paikkakunnalle hän oli jo muuttanut miehen vuoksi, mutta työpaikkaa hän halusi vaihtaa siksikin, että pääsisi soittamaan isommilla uruilla.

Siirtola sai soittaa uruilla tasan yhden kerran, hakutilanteessa.

Toisaalta hän sai soitettavakseen aivan erityisen soittimen, jonka hän ottaa esiin puisesta kantolaukusta. Se on ylivieskalaisen Alpo Vähäkankaan rakentama ja seurakunnalle lahjoittama viulu. Viulun kansi on tehty palaneen kirkon hirrestä, ja jousta koristaa ristiksi muotoiltu pala sulanutta urkupilliä.

Siirtola nostaa viulun olalleen ja soittaa Heinillä härkien kaukalon. Uusi soitin on vielä lämmittelyvaiheessa, mutta maallikon korvaan se ainakin soi kauniisti hiljaisessa hartaushuoneessa.

Samaan aikaan viraston pihalla virallisen näköiset miehet astelevat autoihinsa. Kirkkoherran kolmituntinen vakuutuspalaveri on päättynyt. Tulokseen ei päästy vieläkään.

Timo Määttä ehtii sanoa häthätää käsipäivää ennen lähtöään rautatieasemalle. Sovittu haastattelu joudutaan tekemään puhelimitse, sillä kirkkoherra joutuu yllättäen matkustamaan Helsinkiin. Siirtolakin lähtee, hän on menossa pitämään hartaushetkeä vanhusten palvelukeskukseen.

Eräällä eläkeläisellä sen sijaan on aikaa – ja jatkuva näköyhteys raunioille.

Ikkunat tulimerenä

Pääsiäislauantain iltana Kerttu Korte puuhasi keittiönpöytänsä ääressä asunnossaan, joka sijaitsee kuudennessa kerroksessa. Hän oli juuri palannut kotiin vietyään kynttilöitä haudoille.

Työn puolesta hän ei enää hautausmaakierroksia tehnyt. Korte oli kolmisen vuotta aiemmin jäänyt eläkkeelle työstään seurakunnan suntiona.

Kortteen keittiönpöydän äärestä näkee suoraan vanhalle kirkkomaalle. Ulos katsahtaessaan hän näki kirkon – eikä ollut millään uskoa silmiään.

”Savu tuli räystäästä, ja ikkunat olivat tulimerenä.”

Korte kertoo olleensa järjestyksessä toinen hätäkeskukseen tulipalosta ilmoittanut. Sitten ei voinutkaan enää tehdä muuta kuin seurata voimattomana rakkaan rakennuksen tuhoutumista. Korte yritti käydä nukkumaan mutta palasi aina ikkunan ääreen katsomaan raunioita uudestaan. Lopulta hänkin oli mukana piispan pitämässä yömessussa.

Nyt Kortteen ikkunan läpi joutuu hiukan tihrustamaan, jotta katse osuisi siihen paikkaan, jossa kirkko oli.

”Kyllä minun silmäni sinne yhä usein katsoo. Nyt niitä jo ajattelee jotenkin hartaasti niitä raunioita.”

Viikoittaiset jumalanpalvelukset on pidetty tulipalon jälkeen parin kilometrin päässä Suvannon kappelissa, jonne on järjestetty keskustasta edullinen kuljetus. Kirkon raunioilla on kuitenkin jatkettu hartauksien järjestämistä, ja onpa yksi avioliittokin raunioilla solmittu.

Rauniot jätetään paikoilleen muistomerkiksi, ja uusi kirkko nousee niiden viereen. Tarkka paikka selviää vasta arkkitehtikilpailun ratkettua, mutta tavoitteena on, että uusi kirkko ja rauniot muodostaisivat jonkinlaisen kokonaisuuden.

Korte ottaa mukaansa pari kynttilää, kun lähdemme käymään kirkon raunioilla. Palaneet kynttilät on siivottu alttarilta ja sen edestä pois.

Rauniot ovat valmiina seurakunnan tulla kuulemaan ilosanomaa.

Pimeys ympärillämme

Kello lähenee yhtätoista. On jouluyö.

Ylivieskan terveyskeskuksen parkkipaikka on täynnä autoja. Ihmisten hiljainen virta kulkee sieltä kohti kirkkomaata, ohi sankarihaudan.

Risti on valaistu alhaalta päin. Teija Siirtolan johtama gospelkuoro on kerääntynyt rauniokirkon etuosaan. Paikalla on satoja ihmisiä. Se on täällä paljon, jouluaattoyönä. Joukossa vaihdetaan hyvän joulun toivotuksia ja aaton kuulumisia.

Säätiedotus on luvannut vesisadetta, onneksi sitä ei kuulu. Viereisen sillan jouluvalot loistavat vasten tummaa maisemaa.

Kuoro aloittaa hartauden Paimenen joululaululla. Sitten lauletaan yhdessä Enkeli taivaan: miks hämmästyitte säikähtäin? Auto ajaa sillalla hidastellen. Kaukana risteyksessä punainen liikennevalo vaihtuu vihreään.

Jouluevankeliumin jälkeen kirkkoherra Timo Määttä puhuu. Hän vertaa rauniokirkkoa ensimmäisen joulun olosuhteisiin, nekin olivat karut ja koruttomat.

”Ja silloinkin ympärillä oli pimeys.”

Kirkkoherra tarkoittaa yön pimeyttä, mutta mieli karkaa toisenlaiseen pimeyteen.

Käräjäoikeus määräsi kirkon polttoon syylliseksi todetun miehen mielentilatutkimukseen. THL julkisti tutkimustuloksen joulukuun alussa: tekijä oli syyntakeeton.

Junamatkallaan Helsinkiin Määttä muisteli puhelimitse sitä iltaa, kun soitto seurakuntamestarilta tuli. Sitä miten hän ajoi keskustaan ja näki, ettei mitään ole tehtävissä, miten puhelin alkoi soida, miten järkyttyneitä ihmiset olivat. Ja toisaalta miten hienosti ihmiset ovat lähteneet talkoisiin ja myötäeläneet, miten eri seurakunnista saapuneet viestit esirukouksista ovat koskettaneet ja vahvistaneet.

Nyt jouluyönä, palaneen kirkon raunioilla, kirkkoherra kysyy, mitä Jumala on halunnut tällä kaikella ylivieskalaisille kertoa. Ehkä muistuttaa, ettei ulkonaisilla puitteilla ole lopulta merkitystä?

Siltä ainakin tuntuu. Yön ilma on melkein lempeä, ja tunnelma arvokas isossa ihmisjoukossa. Gospelkuoro laulaa Joulun sanoman, jossa iloitaan siitä, että Vapahtaja on syntynyt. Lyyli Saavalaisen kirjoittaman tekstin loppuosa tuntuu erityisen merkitsevältä:

Sinulle, itseesi väsynyt. Sinulle, elämään pettynyt. Sinulle taakkoja kantava, eksyksissä vain harhaileva.

Usko auttaa uskovaa, antaa valon pimeyteen. Moni muukin asia voi ihmistä lohduttaa.

Aina on oleva pimeyttä, jota ei voi kokonaan karkottaa. Tänä yönä tämän mustuneen ristin juurella on kuitenkin ihmeen hyvä olla.

 

Torstaina 29. joulukuuta Ylivieska-Raahen käräjäoikeus päätti jättää tekijän tuomitsematta rangaistukseen. Hänet on pidettävä tahdostaan riippumattomassa hoidossa.

X