Matti Raninin viimeinen haastattelu

Matti Ranin löysi runsas vuosi sitten eläkepäivien piristykseksi vanhan harrastuksensa. Shakki on myös erinomaista aivojumppaa.

Pelikumppani Oulunkylän sotaveteraanien hoitokodista haastaa shakkilaudalla Raninia kolmesti viikossa. Kerrallaan shakin äärellä vierähtää reilut kaksi tuntia.
”Poikani asensi myös tietokoneeseen shakin, josta löytyy eritasoisia pelejä”, Ranin kertoo.
Uudet siirrot näyttelijänä, työtehtävät elokuvissa tai televisiosarjoissa eivät kaiken nähnyttä konkaria enää kiinnosta.
”En ole enää voimissani. En jaksa enää”, tunnustaa syksyllä 87 vuotta täyttävä teatterineuvos.
On silti yksi aihe, joka sytyttää teatterineuvoksen. Ranin markkinoi televisiossa veteraanien varainkeräyskampanjaa. Hän halusi tehdä palveluksen sotaveteraanityölle. Syykin löytyy omasta henkilöhistoriasta.

Näyttelijä syntyessään

Harva on kasvanut niin kiinni näyttelemiseen kuin Ranin. Hän syntyi elämäkertansa Käsi otsalla mukaan jopa teatterinäytäntöjen Ikuisen taistelun ja Seitsemän veljeksen välillä.

Ranin oli 1927 vain seitsenkuinen vauva ensimmäisessä roolissaan elokuvassa Ei itku auta markkinoilla, jossa myös hänen äitinsä esiintyi.
Ranin tekikin harvinaista historiaa, kun hän näytteli samoissa elokuvissa kuin näyttelijävanhempansa Helge ja Saara Ranin.
Isä ja poika näyttelivät yhdessä 1940-luvun lopun elokuvissa Ruusu ja kulkuri ja Katupeilin takana.
Raninin äiti muistetaan rouva Amalia Rygseckinä 1960 valmistuneessa elokuvassa Komisario Palmun erehdys.
Sama Palmu-elokuva sai viime syksyn äänestyksessä kriitikoilta eniten mainintoja kaikkien aikojen parhaan suomalaisena elokuvana.
”Äitini rakasti sitä roolia.”
Isä, äiti ja poika Ranin näyttelivät 1946 kaikki samassa elokuvassa Loviisa – Niskavuoren nuori emäntä.
Tosin kuin kotitaustasta voisi kuvitella, näyttelijän ammatti ei ollut koulupoikana Matti Raninin haave. Hän halusi sotavuosina lentäjäksi. Näyttelijän ammatin varjopuolet olivat liiaksi arjessa.
”Se oli just niin. Äiti ja isä olivat aina poissa. Minä olin aina yksin kotona. Milloin minua vietiin yöksi sen ja sen tädin luokse. Sitten minulla oli onneton tapa, että kastelin yöllä sänkyni. Mulla oli aina vahakangas käärittynä kainaloon, kun menin tätien luokse yökylään.”
Ranin kirjoitti sodan jälkeen rimaa hipoen ylioppilaaksi. Perhe asui alivuokralaisena Helsingissä.
He olivat siirtyneet kiireellä sodan jaloista Viipurista kesällä 1944 pääkaupunkiin. Vanhemmat ehtivät napata mukaan vain pari kassia.
Ranin mietti Kansallisteatterin avustajana opintoja Teatterikorkeakoulussa, mutta isä jyrähti vastaan.
”Hän ilmoitti, että sinne et mene. Et opi siellä muuta kuin maneereita. Sinä olet hyvässä seurassa täällä Kansallisessa. Sen kun katselet, miten toiset näyttelevät.”
Ranin totteli isäänsä. Nuori näyttelijä palkattiin 1948 vakituiseksi työntekijäksi Kansallisteatteriin, jossa olivat sen ajan Suomen tunnetuimmat näyttelijäsuuruudet.
”Kansallisteatterissa oli mitä ihanimpia ihmisiä. Erityisesti Ruth Snellman ja Ella Eronen ottivat kainaloonsa ja ajattelivat että tarvitsen apua.”
Ranin nostaa mieleenpainuvaksi kokemukseksi joulukuussa 1955 valmistuneen Tuntemattoman sotilaan, joka on edelleen katsotuin elokuva Suomen teattereissa.

Jatkosodan jatko

Ranin näytteli Tuntemattomassa sotilaassa vänrikki Kariluotoa. Hän muistelee klassikkoelokuvan tekemisen väkevää isänmaallista ilmapiiriä. Näyttelijäjoukko oli sitoutunut työhönsä.

”Teimme isänmaallista palvelusta. Se merkitsi meille näyttelijöille jatkosotaa.”
Tuntematon sotilas viesti arvostusta myös sotaveteraaneille.
Valtiovalta ei ollut tuolloin kypsä jakamaan tunnustusta veteraaneille, sillä sodan päättymisestä oli kulunut runsaat 10 vuotta.
Aluksi puolustusvoimat kieltäytyi lainaamasta kalustoa elokuvan tekoon.
”Kaikki jotka olivat Tuntemattoman pääosissa, olivat olleet rintamalla, tavalla tai toisella. Halusimme tehdä työmme mahdollisimman hyvin ja rehellisesti. Isänmaan puolustamisen henki oli mukana ja se näkyy läpi.”
Ohjaaja Edvin Laine sai näyttelijöiltä tunnustusta. Hän oli tiukka ohjaaja, mutta osasi antaa tarpeen mukaan myös kiitosta.
”Edvin piti joukkonsa kurissa. Se oli kunnioitettavaa. Hän oli hyvin ehdoton päätöksissä.”
Rauni Mollberg ohjasi 1985 oman versionsa Tuntemattomasta sotilaasta. Ranin kehuu Mollbergin työtä, mutta värielokuva rikkoi tyylin.
”Siinä on liikaa väriketsuppia. Laineen Tuntemattomassa kaikki oli mustaa ja mustavalkoisiin otoksiin voitiin liittää aitoja TK-miesten rintama kuvauksia kuten eteneviä joukkoja, Syvärin ylitystä jne.”
Ranin kuului viimeiseen ikäluokkaan, joka suoritti asepalveluksen jatkosodan aikana. Hän ei ehtinyt rintamalle.
Kokemuksia sodasta oli kertynyt kuitenkin jo kouluvuosina.

Salainen tehtävä

Ranin asui talvisodan syttyessä Porissa, jossa isä työskenteli teatterin johtajana.

Hän toimi 13-vuotiaana koulupoikana sotilaslähettinä. Tunnuksena oli käsivarressa keltainen nauha.
Ranin sai käteensä myös kiväärin, jolla olisi pitänyt ampua lentokoneita pellolle kaivetusta ampumahaudasta.
”Se oli niin lapsellista, mutta eihän se minusta siltä tuntunut. Minuahan pidettiin miehenä, kun sain kiväärinkin.”
Hän kuului Mannerheimin lastensuojeluliiton sotilaspoikajärjestöön Kotkan pojat. Ranin pääsi jatkosodassa 16-vuotiaana vapaaehtoisena saksalaisvalmisteisen tutkan valvojaksi Kotkan edustan pienelle saarelle. Tehtävä oli niin salainen, ettei siitä saanut puhua edes vanhemmille.
”Se oli omituista touhua. Meillä ei ollut paikkaa, missä olis nukuttu. Ruokalan pöydille nostettiin patjat, joilla nukuttiin yöt.” Ruoka valmistettiin saksalaisista säilykkeistä pyöreässä kakluuniuunissa.
”Istuimme lumihangessa ja katsoimme taivaalle. Se oli niin improvisoitua kuin olla voi.”
Ranin siirtyi 1944 asepalvelukseen, mutta sota loppui ennen rintamalle komennusta. Hän joutui tyhjentämään Neuvostoliitolle vuokra-alueeksi menetettyä Porkkalaa. Kuorma-autoja lastattiin vauhdilla täyteen Porkkalan asukkaiden tavaroita.
Ranin sattui näkemään Porkkalassa tapahtuman, joka saa äänen edelleen kiihtymään.
”Meidän ruoka oli semmosta soppaa, pääasiassa lientä. Yhdessä talossa asui venäläinen vanki, joka istui isännän paikalla herkkupöydässä. Isäntä oli sodassa. Jumakauta ku se otti päähän. Se riipas kovaa.”

Vodkaa ja politiikkaa, Palmu

Ranin ei ole koskaan pitänyt itseään tähtinäyttelijänä. Palmu-elokuvissa etsivän roolin kehuminen saa Raninin vaivautuneeksi.

”Omaa rooliani on vaikea arvioida, mutta kyllähän minä siellä mukana kuljin.”
Sen sijaan hän jakaa heti tunnustusta kanssanäyttelijöilleen.
”He olivat niin loistavia: Leo Jokela ja Risto Mäkelä. Ja sitten Leevi Kuuranne, joka oli Butler. Samoin äitini nautti roolistaan.”
Ranin uskoo, että ajallinen etäisyys nostattaa Palmu-elokuvien glamouria.
”Silloin ei miettinyt, että elokuvaa arvostettaisiin vielä vuosikymmeniä myöhemmin. Tehtiin vain työtä.”
Kiitosta saavat myös Mika Waltarin käsikirjoitus ja Matti Kassilan ohjaus.
”Kassilan Matti oli erinomaisessa vireessä. Siitä kehittyi keitos, joka meni kuin häkä vuosikymmenestä toiseen.”
Viimeinen Palmu-elokuva oli 1969 valmistunut Vodkaa komisario Palmu. Se ei ollut enää Waltarin kynästä.
Kassila ja Georg Korkman olivat laatineet käsikirjoituksen, mutta jälki oli sekava. Ranin näytteli elokuvassa hallitussihteeriä.
”Käsikirjoitus oli onneton. Höpöhöpöä ja politiikkaa. Politiikka sotki ja tuhosi elokuvan.”
Suomi Filmien sankari ei halua sanoa arvioita tämän päivän kotimaisista elokuvista. Yksikään elokuvista ei ole jäänyt erityisesti mieleen.
”Pelkäsin, että kysyt tuota. Mä en muista. En katso uusia elokuvia, en jaksa enää.”
Sen sijaan vanhat kotimaiset elokuvat kiinnostavat, jos ei ole muuta tekemistä.
”Vanhoja ystäviä on aina mukava katsella. Kaikki ovat siellä.”
Katse pysähtyy hetkeksi. Ranin hörppää vesilasista. Hiljaisuus syvenee.
”Olen elokuvaa niin täynnä.”