Isänmaan teloittamat

Antero Raevuori
Sotahistoria 18.12.2012 14:15

Tammikuun lopussa 2005 Yle TV2 lähetti Juha Portaankorvan ohjelman Silminnäkijä, joka paneutui uusin todistein niin sanottuun Huhtiniemen arvoitukseen.

Toimiko jatkosodan kesällä 1944 salainen kenttäoikeus, joka sotatuomari Toivo Tapanaisen johdolla teloitutti suomalaisia rintamakarkureita paljon enemmän kuin viralliset luvut antavat ymmärtää?

Ja haudattiinko heitä Lappeenrannan Huhtiniemeen, kuten kaupungissa vuosikymmenet liikkunut perimätieto kertoo?

Helsingissä sijaitsevan Sota-arkiston tuoreen tiedoston mukaan esimerkiksi 20. Prikaatista, joka menetti Viipurin hyökkääville neuvostojoukoille 20.6.1944, kaatui vain seitsemän ja haavoittui 12 miestä.

Kadonneiden määrä oli sen sijaan viisinkertainen: 59. Epäsuhta on poikkeuksellinen. Minne miehet katosivat?

Tuntemattomiin hiekkakuoppiin sotapoliisien teloitusryhmien ampumina? Vai ottivatko eteläkarjalaisten pitäjien suojeluskuntalaiset oikeuden omiin käsiinsä?

Suoraa toimintaa

Yrjö Jäntti kirjoitti jo 50-luvulla kirjassaan Sota Kannaksella ja Viipurin viimeinen päivä, että kun Ps.D:n komentaja, kenraalimajuri Ruben Lagus kävi kaksi päivää Viipurin menettämisen jälkeen Lappeenrannassa, ”siellä vallitsi täydellinen svaboda”.

Kaupunki oli täynnä karkureita, ja konepistooleja lojui kahviloissa. Tilanteen todettuaan Lagus soitti heti Kannaksen joukkojen komentajalle, kenraaliluutnantti Karl Oeschille ja ehdotti, että hän saisi lähettää yhden pataljoonansa puhdistamaan kaupungin.

Jo kesäkuun 20. päivänä yleisesikunnan päällikkö, kenraali A. E. Heinrichs oli lähettänyt Oeschille salasanoman:

”Jos ei karkuri toistetustakaan käskystä ota ojentuakseen on hänet tarpeen tullen ankarintakin aseellista pakkokeinoa käyttäen palautettava järjestykseen. Henkilötäydennyskeskuksesta edellämainituin tavoin joukko-osastoon palautetuista karkureista on ilmoitettava valvovan suojeluskuntapiirin esikunnalle. Aseellista pakkokeinoa käytettäessä henkensä menettäneistä on tehtävä ilmoitus yksikköihin 1018 ja 1134/10 KPK.”

Kirjelmässä ei siis puhuta sotaoikeudesta vaan suorasta toiminnasta.

Karkureita oli pyrkinyt Lappeenrantaan ja vielä kauemmas rintamalta jo kohta sen jälkeen, kun venäläisten suurhyökkäys oli alkanut kesäkuun 9. päivänä.

Jäntti korostaa heidän osuuttaan Viipurin menetykseen: ”Merkittävin syy pakokauhun aiheuttamaan katastrofiin oli asemien läpi juosseiden rintamakarkureitten kaupungin puolustajiin (20.Pr) istuttama romahduksen pelko ja aivan tavallinen fyysinen kauhu.”

Jäntti lähetti Viipurin tapahtumia käsittelevän artikkelinsa ennen julkaisemista kaupungin menetystä tutkimaan määrätyn kenraalimajuri V. H. Palojärven luettavaksi. Jäntti halusi tietää, oliko jotain tärkeää jätetty sanomatta vai oliko sanottu jotain liikaa.

Palojärven mukaan Jäntin antama kuva oli oikea, mutta ”mitä jälkinäytökseen tulee, jättäisin pois tappioluettelon sekä kenttäoikeusjutun”.

Mitä Palojärvi tarkoitti kenttäoikeusjutulla?

Aineistoissa heittoja

Virallisissa tutkimuksissa on annettu suurta painoa sotapäiväkirjoille. Äskettäin Viipurin menetystä tutkinut porvoolainen toimittaja Antti Kauranne kuitenkin asettaa niiden sisältämän totuuden kyseenalaiseksi.

”Kuvittelin, että sota-arkisto on yhtä tosi kuin Raamattu, että siellä oleva aineisto on totta, virheetöntä ja aukotonta. Kuitenkin niin sanotuissa virallisissa sotapäiväkirjoissa on hurjia heittoja, kun niitä vertailee. Tapahtumat ja kellonajat ja moni muukin heittävät volttia, ja Viipurin osalta sotapäiväkirjoja on kirjoitettu jopa jälkeenpäin.”

Kauranne toteaa, että kesäkuun 20. päivänä katosi kaupunkia puolustaneesta 20. Prikaatista yli 400 miestä, vaikka viralliseksi luvuksi on jäänyt edellä mainittu 59.

Suuri joukko kadonneita haettiin takaisin joukko-osastoihinsa Lappeenrannasta, mutta vikkelimmät olivat kuulustelupöytäkirjojen mukaan ehtineet karata Saloon asti.

Prikaatin esikunnan sotapäiväkirjan salaiseksi leimatussa liitteessä kenraaliluutnantti Taavetti Laatikainen ilmoitti, että nimenomaan prikaatin pakoon juosseita upseereita rangaistaan. Kenttäoikeuden sotapäiväkirjan mukaan oikeuden eteen tuotiin 134 miestä, joista neljä tuomittiin kuolemaan ja kaksi teloitettiin heti.

”Joukossa oli vain yksi upseeri, vänrikki, joka sai tuomion tappiohuhujen levittämisestä”, Kauranne kertoo.

”Syyskuussa prikaatiin tuli 30 upseerin täydennys, suurin osa luutnantteja, mutta keiden tilalle? Prikaatin papereissa ei ole merkintää, että vastaavan suuruista joukkoa olisi kotiutettu tai siirretty muihin joukko-osastoihin.”

Kesän 1944 taistelujen eri vaiheissa on arveltu rintamalta karanneen tuhansia miehiä. Karkuruus sai sellaiset mittasuhteet, että sotapoliiseilla oli kiinni saatuja varten erityinen pakokauhukaavake, joka täytettiin henkilötietojen ja karkaamisolosuhteiden osalta.

”Karkuteillä saattoi olla jopa 10 000 miestä”, Kauranne sanoo.

”Tähän lukuun en sisällytä sotilaita, jotka pakenivat venäläisten suurhyökkäyksen ensimmäisenä päivänä Valkeasaaren tulihelvetistä. Heitä pidän tuntikausia kestäneen tykkitulen ja ilmapommitusten jälkeen tilapäisesti syyntakeettomina.”

Kadonneet dokumentit

Kirkkonummelalainen Sune Sahlstedt on tutkinut laajasti kesän 1944 sotahistoriaa. Hänen keräämiensä tietojen mukaan IV AK:n hallinnollinen puoli piti 22.9.–24.9.1944 Lahdessa palaverin siitä, millaisia toimenpiteitä vasta solmittu välirauha edellyttää.

Heti kokouksen jälkeen joukko upseereita tuli sota-arkistoon hakemaan pois tiettyjä sotapäiväkirjoja ja muita dokumentteja.

”Näiden joukossa oli muun muassa 9. Sotapoliisikomppanian sotapäiväkirja kesältä 1944, sillä komppanian elokuussa aloitettu uusi sotapäiväkirja kertoo, että edellinen oli toimitettu sota-arkistoon”, Sahlstedt sanoo.

”Sen koommin ei sitä ole löydetty. Päiväkirjaa voi pitää tärkeänä, sillä yleensä sotapoliisit hoitivat tuomittujen karkureiden teloitukset.”

Hävinnyt on Sahlstedtin mukaan kesältä 1944 myös 4. Divisioonan esikunnan tiettyjä puhelinsanomia ja sen käytössä olevien autojen ajomääräyksiä sekä hallipäiväkirja.

Mainitussa autokomppaniassa palveli myös nyt jo edesmennyt Aatu Välitalo, jonka kanssa Sahlstedt kävi puhelinkeskustelun kesällä 1995.

”Välitalo kertoi minulle saaneensa hallipäivystäjältä määräyksen ottaa kyytiin eräs sotatuomari ja ajaa Lemille. Siellä toimi kenttä- tai pikaoikeus, joka määräsi kuolemantuomion neljälle sotamiehelle, jotka ammuttiin heti soramontun reunalle.”

”Kun Välitalo oli kysynyt, miksi noin nuoret miehet ammuttiin, sotatuomari oli vastannut, että he olivat jääneet palaamatta lomalta.”

Viimeiseen asti

Yöllä 13.6. antoi 3. Divisioonan komentaja, kenraalimajuri Aaro Pajari erikoislaatuisen päiväkäskyn: ”Parempi kaatua Kannaksen hiekkaan kuin lähteä karkuun.”

Neuvostojoukkojen suurhyökkäys oli alkanut neljä päivää aikaisemmin, ja suomalaisten oli pitänyt vetäytyä nopeasti taaksepäin.

Kesäkuun 22. päivänä – Viipurin menettämisen jälkeen – Pajari antoi käskyn, että jokaisen hänen alaisensa on säilytettävä taisteluasemansa ja seurattava johtajaansa ja hänen käskyjään viimeiseen asti. Jatko oli yksiselitteinen:

”Jokaisen, joka tämän käskyn vastaisesti menettelee, katson syyllistyneen antamastani käskystä kieltäytymiseen ja tulen saattamaan joko pika- tai kenttäoikeudessa vastaamaan rikoksestaan, josta sotaväen rikoslain 98. pykälän mukaan saattaa seurata jopa kuolemanrangaistuskin. Kuolemantuomiot tulen viipymättä panettamaan täytäntöön.”

”Pajari pyrki välttämään omien ampumisia ja noudatti tarkasti kaikkia lakipykäliä”, Sahlstedt sanoo.

”Kun hän tuollaisen käskyn antoi, hänen on täytynyt saada siihen kenttäoikeuden sotatuomarin hyväksyntä, ennen kuin hän on sen allekirjoittanut.”

Kirjassaan Tiedotusmiehen sota pataljoonan komentajaksi määrätty Eino Jäppinen kertoo, kuinka hänen esimiehensä, 10. Divisioonan komentaja, eversti Kai Savonjousi kysyi häneltä ensi töikseen, onko hän valmis ampumaan miehen, jonka näkee karkurina jättävän asemansa.

Jäppinen kierteli vastausta, mutta kun Savonjousi tivasi sitä yhä uudelleen, Jäppinen vastasi myöntävästi päästäkseen tilanteesta eroon.

Sahlstedt on tutkinut sota-arkistossa 18. Divisioonan komentajan, kenraalimajuri Gösta Snellmanin alaisilleen antamaa käskyä, joka edellytti, että joukkokarkaamisten yllyttäjä on etsittävä ja ammuttava paikalla.

”Snellmanin mukaan ei kenellekään voi olla vastenmielistä, että asetoveruuden vaikealla hetkellä pettänyt mies ammutaan. Snellman antoi ymmärtää, että jos joku yrittää paeta tai toisesta käskystä huolimatta ei palaa yksikköönsä, on hänen esimiehillään oikeus ja velvollisuus ampua hänet ilman oikeudenkäyntiä.”

Artikkeli jäi julkaisematta

Viime kesänä piti Lappeenrannassa ilmestyvän Karjala-lehden päätoimittajan Antti O. Arposen julkaista lehdessään Huhtiniemen arvoitusta koskeva artikkeli. Se jäi julkaisematta.

”Lehtiyhtiön hallitus antoi minun ymmärtää, että en kai julkaise sellaista artikkelia, jonka pohjana ei ole olemassa mitään faktaa”, sanoo Arponen, joka on vuosia jäljittänyt totuutta sotatuomari Toivo Tapanaisen mahdollisesta osuudesta kesän 1944 karkureiden tuomioihin ja teloituksiin.

”Tuhansia karkureita pyöri metsissä ja Saimaan saarissa, eikä mikään saa minua uskomaan, että kaikki rintamasta livenneet olisi suosiolla saatu takaisin linjaan”, Arponen sanoo.

Vietiinkö kaikki karkurit suoraan Lappeenrantaan, missä oli heidän virallinen kokoamispaikkansa?

”Ei välttämättä. Ylämaan ja Joutsenon suojeluskunnan esikunta oli väliporras matkalla Lappeenrantaan. Karkureiden joukossa oli paljon äärivasemmistolaisia, jotka uhosivat, että kyllä Suomessa meno muuttuu, kun puna-armeija valtaa maan. Paljon ei varmastikaan tarvittu, kun tällaiset miehet saivat napin otsaansa.”

Vuosien mittaan Arponen on saanut runsaasti Huhtiniemen arvoitukseen liitettyjä tai sitä sivuavia yhteydenottoja.

”Monet minulle soittaneet ovat 1920-luvun lopulla syntyneitä miehiä, jotka pojankloppeina ovat olleet isiensä ja setiensä kanssa ottamassa karkureita kiinni. Moni lemiläinen on puhunut, kuinka heidän pitäjässään ammuttiin kiinni saatuja karkureita.

”Heidät piti viedä Lappeenrantaan, mutta isännät ja suojeluskuntalaiset sanoivat, että ammutaan tähän.”

Omankädenoikeus lähellä

Kesällä 1944 oli kulunut vain runsaat 25 vuotta vuoden 1918 sisällissodasta, jossa vastapuolen kiinni saatuja teloitettiin sadoittain sen kummempia tutkimatta.

”Käytäntö oli aika yleinen sisällissodan aikana”, sanoo filosofian tohtori Marko Tikka, joka on tehnyt väitöskirjan vuoden 1918 kenttäoikeuksien toiminnasta.

”Vankien vartiointi ja kuljettaminen olisi vienyt aikaa ja vaatinut työvoimaa. Sodan edetessä teloituksista tuli yleinen toimintamalli.”

Punaiset ja valkoiset eivät vuonna 1918 teloittaneet vain vankejaan, vaan myös rintamalta pakenevia tai taisteluista kieltäytyneitä omiaan.

Jatkosodassa monet rintamalle liian iäkkäistä sisällissodan valkoisista kuuluivat suojeluskuntiin, joiden tehtäviin kuului jäljittää ja ottaa kiinni vihollisen vakoilijoita, desantteja.

Kun osa Etelä-Karjalaa julistettiin kesällä 1944 sotatoimialueeksi, sinne jäi evakuoimisen jälkeen lähinnä vain suojelujoukkoja, siis suojeluskuntalaisia, jotka yhdessä sotapoliisien kanssa kokosivat myös paenneita karkureita.

Heille rintamakarkurit olivat tavallaan vihollisia, eritoten jos he puheissaan ilmaisivat olevansa vahvasti vasemmistolaisia.

”Tunnelmat olivat kireät, kun Viipuri oli menetetty lähes taistelutta”, Marko Tikka sanoo.

”Sana siitä levisi nopeasti, ja omankäden oikeus oli lähellä. Syy siihen, miksi armeijan asiakirjat eivät teloituksista kerro, voisi olla juuri tämä: paikalliset suojeluskunnat ovat hoidelleet löytämänsä karkurit saman tien.”

”Suur-Saimaan suojeluskuntapiirin kenttäoikeuden pöytäkirjat ovat kuitenkin kadonneet. Kyse tuskin on silti sadoista miehistä.”

Kenttäoikeus työssään elokuussa 1942. Kuva: SA-kuva.

Kenttäoikeus työssään elokuussa 1942. Kuva: SA-kuva.

”Vainajat valuivat vellinä”

Kuhmolainen Aulis Korhonen palveli kesällä 1944 asevelvollisena Kouvolassa jalkaväen koulutuskeskuksen 3. komppaniassa.

Eräästä silloisesta tapahtumasta hän oli vaiennut puoli vuosisataa, ennen kuin alkoi vähitellen avautua lähiomaisilleen.

Nyt hän kertoo Seuralle mieltään kuusi vuosikymmentä painaneesta kokemuksesta:

”Meitä komennettiin kymmenkunta poikaa erikoistehtäviin, mutta minne, sitä eivät kertoneet, eivät mitään muutakaan, piti totella vain.Meidät vietiin kuorma-auton lavalla jonnekin, siinä oli kirkko aivan lähellä,Valkealan kirkko, piti kaivaa hautoja, kun haudankaivaja oli jo niin vanha, ettei jaksanut.”

”Niitä vainajia tuotiin hevosrattailla, se käsitys meille annettiin, että ne olivat karkureita, oli niitä enempi yhtä kymmentä. Matkassa ei meillä ollut kuin yksi aliupseeri, se katseli perään kun me kaivettiin, ei ollut pappia, ei virsiä, haudat vain avattiin ja nostettiin arkut montun pohjalle, ne olivat raakalautaa.”

Korhosen kertoman mukaan haudattavat tuotiin läheisestä ladosta. Kuitenkin kaatuneet oli aina voitaessa tapana toimittaa Kaatuneiden Evakuointikeskuksiin (KEK), joista heidät siirrettiin kotipitäjiinsä. Lähin KEK oli Luumäellä, ei siis kovin kaukana Valkealasta.

”Se oli meille nuorille miehille hirvahkoa hommaa,minäkin vasta kahdeksantoista. Vainajat oli niin pehmeitä poikia, että vellinä valuivat arkuista tielle, arkun kannet olivat turvonneet ja laudat pullisteli. Piti olla hyvät keuhkot, haju oli niin paha, hernerokkaa tarjottiin, mutta ei se maistunut, ei ilennyt mennä edes lähelle, vaikka muuten oli aina nälkä.”

Kuolemantuomio näytti tältä.

Kuolemantuomio näytti tältä.

”Kuollut viranomaisen toimesta”

Tilastokeskuksessa on virallinen luettelo sotavuoden 1944 aikaisista, rintamakarkureina surmansa saaneista suomalaisista.

Tavallisimpia ovat maininnat ”teloitettu”, ”teloitettu karkurina”, ”ammuttu karkurina rintamalla tai kiinniotettaessa”, ”teloitettu ampumalla tai mestattu”, ”teloitettu metsäkarkurina”, ”teloitettu toistuvan pakenemisen vuoksi” ja ”teloitettu pikaoikeuden tai kenttäoikeuden tuomion perusteella”.

Toisinaan on mainittu myös surmattujen teloitus- tai hautauspaikka: Luumäki, Tienhaara, Rauha,Tammisuo,Torikkala,Nuijamaa, Antrea tai Lautalan kylä.

Toisinaan on mahdollisen kuolinpaikan jatkoksi lisätty sanat ”ei sankarihautaan”, mutta ei juuri muuta.

Poikkeus on kuitenkin muun muassa sotamies Olavi N., jonka yhteydessä todetaan, että ”sotilaspastori Olavi Halme oli hänet kuolemaan valmistanut”.

Varsin usein on nimen ja syntymä- ja kuolinajan perässä latinankielinen sanaryhmä: ”mortuus/mortui ex effectu magistratum publicorum”, kuollut julkisen viranomaisen toimesta.

Tämän merkinnän saivat nimensä perään muun muassa sotamies Paavo M., joka ammuttiin linjakarkurina Tammisuolla, sotamies Nikolai H., joka ammuttiin konepistoolilla metsäkarkurina, ja sotamies Torsten R., joka ammuttiin karkurina kiinni otettaessa.

Merkintä ”mortuus ex effectu magistratum publicorum” on liitetty myös sotamies Eemil Hytin yhteyteen. Hänet ampui rintamalla ilman tutkimusta ja todisteita karkuruudesta hänen esimiehensä, majuri S.O. Lindgren.

Esimiestä ei kuitenkaan voi pitää virkamiehenä siinä mielessä kuin se sanonnan mukaan on ymmärrettävä.

Juttu on julkaistu alun perin Seurassa 5/2005.