Kesän 1944 raaka poliittinen peli

Vuodesta 1956 eteenpäin Urho Kekkonen teki itsestään idänsuhteiden vakauden korvaamattoman takuumiehen, johon Moskovassa luotettiin ja jota ei oikein kotimaassakaan voinut asian ulkopoliittisten ulottuvuuksien vuoksi arvostella. Toinen itsestään korvaamattoman tehnyt suomalainen oli marsalkka Mannerheim.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Marsalkka Mannerheimin toimintaan kesällä 1944 liittyi hänen omista etunäkökohdistaan lähtenyttä laskelmointia. Kuva: SA-kuva.

Vuodesta 1956 eteenpäin Urho Kekkonen teki itsestään idänsuhteiden vakauden korvaamattoman takuumiehen, johon Moskovassa luotettiin ja jota ei oikein kotimaassakaan voinut asian ulkopoliittisten ulottuvuuksien vuoksi arvostella. Toinen itsestään korvaamattoman tehnyt suomalainen oli marsalkka Mannerheim.
(Päivitetty: )
Teksti:
Markku Jokisipilä

Konkreettisimmin ja demokratian kannalta rumimmin Urho Kekkosen erityisasema kävi ilmi vuoden 1973 poikkeuslaissa, jossa vaaleihin haluttoman presidentin kautta pidennettiin poikkeuslailla neljällä vuodella.

Myös marsalkka Mannerheim valittiin presidentiksi poikkeuslailla, kun valtiosäännön edellyttämää valintatapaa ei elokuun 1944 oloissa katsottu mahdolliseksi.

Sekä vuoden 1944 että vuoden 1973 ratkaisuja perusteltiin valtakunnan edulla. Ne olivat demokratian paradokseja: kansanvaltaisen järjestelmän suojelemisen katsottiin vaativan normaalin demokratian kanssa räikeässä ristiriidassa olleita menettelytapoja.

Mannerheimin tapauksessa perustelut olivat vakuuttavampia, olihan maa sotatilassa. Siinä missä vuoden 1973 poikkeuslaki on nähty YYA-Suomen demokratian alennustilan kulminaatiopisteenä, on marsalkan presidenttiys useimmiten esitetty vanhan ja työllä raskautetun miehen uhrautumisena maan puolesta. Tosiasiassa myös Mannerheimin toimintaan kesällä 1944 liittyi paljon poliittista peliä ja omista etunäkökohdista lähtevää laskelmointia.

Samaan aikaan kun marsalkka johti Neuvostoliiton suurhyökkäyksen torjumista, hän ehti kulisseissa järjestellä poliittista tilannetta itselleen sopivimpaan mahdolliseen asentoon. Sekä presidenttiyttä että pääministeriyttä oli hänelle alkuvuodesta 1943 alkaen useampaan otteeseen tarjottu, suurhyökkäyksen aikana lähes päivittäin, mutta aina heinäkuun lopulle saakka hän kieltäytyi johdonmukaisesti poliittisesta vastuusta.

Tosiasiassa Mannerheim oli ollut maan ulkopolitiikan tosiasiallinen johtaja jo pitkään, ensin yhdessä presidentti Risto Rytin kanssa, sitten Stalingradin jälkeen yhä enemmän yksinään. Suurhyökkäyksen aikana hän käveli kahteen kertaan poliittisen johdon yli saadakseen aikaan haluamansa ratkaisun.

Kesäkuun 20. päivän tienoilla Helsingissä valmistauduttiin hallituksenvaihdokseen rauhanneuvottelujen käynnistämiseksi Moskovan kanssa. Mannerheim veti näiltä suunnitelmilta kuitenkin maton alta esittämällä Saksalle pyynnön lisätystä avusta. Hän katsoi, että ennen neuvottelupöytään käymistä oli saatava perääntyminen pysähtymään.

Saksan avun varmistamiseksi presidentti Ryti lupasi Hitlerille Suomen jatkavan taistelua. Ryti olisi halunnut viedä asian eduskuntaan, mutta sopimuksen läpimenon mahdollisuuksia epäillyt marsalkka painosti hänet erollaan uhaten antamaan lupauksen omissa nimissään.

Mannerheim vaati myös pääministeri Linkomiestä omalta osaltaan painostamaan presidenttiä. Hän tiesi tarkkaan, että lupaus oli Rytille poliittinen itsemurha ja että siitä mahdollisesti koituisi myöhemmin vakaviakin henkilökohtaisia seuraamuksia. Yhtä tarkkaan hän tiesi myös sen, että hänestä itsestään tulisi Rytin seuraaja, sillä muita kandidaatteja ei ollut.

Suomalaisessa historiankirjoituksessa on tullut tavaksi sanoa, että Ryti uhrasi itsensä. Täsmällisempää olisi sanoa, että Mannerheim uhrasi Rytin ja maksimoi oman tulevan liikkumavaransa presidenttinä edeltäjänsä selkänahalla.

Epäilemättä maan kohtalo vaati tällaista ratkaisua, mutta moraaliselta kannalta arvioituna se ei tee siitä yhtään kauniimpaa.

X