Natsi-Saksan häviö ajoi saksalaiset itsemurhiin: vanhemmat surmasivat itsensä ja lapsensa myrkyillä ja hukuttamalla

Saksa häviäisi sodan ja edessä olisivat synkät ajat.

Se tiedettiin varmaksi keväällä 1945, kun puna-armeijan kostonhimoiset sotilaat tunkeutuivat Saksan kyliin ja kaupunkeihin huhti-toukokuussa.

Toivottomuus voimistui kaikkialla maassa.

”Kaikki, mihin olen uskonut, paljastuukin hulluudeksi ja rikokseksi”, kirjoitti eräs Hitlerin lupauksiin Saksan suuresta tulevaisuudesta uskonut berliiniläinen ja lisäsi:

”Ymmärrän, että minulla on vain yksi vaihtoehto.”

Hillitön pelko

Puna-armeija valmistautui talvihyökkäykseen yli Saksan itärajan ja kohti Berliiniä tammikuussa 1945.

Veikseljoen takana oli lähtövalmiina yli kuusi ja puoli miljoonaa miestä, jotka pursuivat kostonhimoa.

Yli 20 miljoonaa Neuvostoliiton kansalaista oli kuollut sen jälkeen, kun Adolf Hitlerin johtama natsi-Saksa oli hyökännyt maahan kesäkuussa 1941.

Saksalaisten julmuuksissa erityisesti Valko-Venäjällä ja Ukrainassa oli kuollut kymmenientuhansien puna-armeijan sotilaiden vaimoja, morsiamia, lapsia, isiä, äitejä. Berliiniä kohti edetessään sotilaat suuntasivat kostonvimmansa tavallisiin siviileihin.

He olivat pääosin naisia, jotka eivät ehtineet paeta, koska natsihallinto oli jyrkästi kieltänyt ihmisiä jättämästä kotejaan.

Saksan lehdet julkaisivat kuvia pienestä itäpreussilaisesta Nemmersdorfin kylästä, johon puna-armeijan sotilaat olivat tunkeutuneet, ennen kuin heidät oli joksikin aikaa ajettu takaisin.

Kuvissa oli panssareiden yliajamia ihmisiä, surmattuja lapsia ja raiskattujen naisten puolialastomia ruumiita – ”bolshevististen petojen” uhreja.

Kuvat ja sanat eivät kuitenkaan synnyttäneet saksalaisissa raivokasta vastarintatahtoa, vaan täyttivät ihmiset hillittömällä pelolla.

Demminin idyllinen pikkukaupunki sijaitsi lähellä Itämeren rantaviivaa. Vastarintaa kohtaamatta puna-armeijan joukot tulvivat kaupunkiin 29. huhtikuuta.

Kaupunkilaiset tiesivät idempää valuneiden tietojen perusteella, mitä oli odotettavissa – julmaa väkivaltaa, julmia kuolemia.

Kauhun hetket

Demminissä puhkesi itsemurha-aalto, joka tempaisi mukaansa myös aviopareja ja kokonaisia perheitä.

Omassa asunnossaan hirttäytyivät esimerkiksi 64-vuotias vaunuseppä Franz Höffler ja hänen vaimonsa.

Kymmenen vuotta vanhempi Ernst Hoffmann ja hänen vaimonsa hukuttautuivat yhteen Peenejoen monista kanavista.

Saksan valtakunnan työjoukkojen upseeri, 27-vuotias Lothar Brückner hirttäytyi yhdessä nuoren vaimonsa, tämän siskon, äidin ja isoäidin kanssa.

”Sitä ennen joko Brücknerin tai jonkun naisista on täytynyt pujottaa hirttosilmukka kolmevuotiaan Georg-Peterin kaulaan”, kirjoittaa saksalainen Florian Huber uutuuskirjassaan Lupaathan tappaa itsesi (Atena). Huber nostaa kirjassaan päivänvaloon lähes vaietut sodanjälkeisen natsi-Saksan itsemurha-aallot.

Hukuttautuminen oli yksi Demminin asukkaiden tavoista päättää päivänsä. Se ei ollut ongelma, sillä kaupungin lähellä virtasi Peenen lisäksi kaksi sen sivujokea.

Huberin mukaan jokiin hukuttautuminen vaati kuitenkin ankaraa päättäväisyyttä, koska ne olivat suhteellisen matalia. Joillakin oli selässään kiviä täynnä olevat painavat reput, jotka vetivät heidät pinnan alle.

Lapset riuhdottiin yhteiseen kuolemaan naruista ja köysistä, jotka oli sidottu heidän ranteisiinsa. Äidit puristivat pieniä vauvoja tiukasti syliinsä kahlatessaan veteen.

Myös pienessä Alt Teterinin kylässä koettiin kauhun hetket huhtikuun 29. päivä, jolloin puna-armeijan panssarit vyöryivät aamuvarhain kylätietä pitkin.

Sotilaat tunkeutuivat taloihin kaksi kolmekin kertaa saman päivän aikana, etsivät viinaa, kelloja ja naisia.

Eräs vanha kyläläinen kulki heti aamulla nopeasti talosta taloon ja keräsi naisia ja lapsia taakseen jonoon, johon liittyi naapuri toisensa jälkeen. He kiiruhtivat juosten läheiseen metsikköön ja laskuojalle.

”Äidit hukuttivat lapsensa ja hirttäytyivät puihin. Vanha mies oli viimeinen, joka sovitti köyden kaulaansa”, Huber kirjoittaa.

Alt Teterinin kylä jäi sodan jälkeen kommunistisen Itä-Saksan alueelle, kuten kymmenet muutkin kauhuja kokeneet kylät ja kaupungit. Kaikissa niissä vaiettiin menneistä tapahtumista, koska puna-armeijahan oli tullut vapauttajana ja pelastajana.

Vastakkaisia näkemyksiä ei kukaan uskaltanut julistaa. Vasta 1990-luvulla suljetut suut alkoivat aueta.

Alt Teterinin kirkkotarhaan pystytettiin muistokivi 32:lle itsemurhan tehneelle kyläläiselle.

Voitto tai perikato

Itsemurhista tuli myös Berliinissä osa arkista elämänmenoa, kun puna-armeija alkoi huhtikuussa tunkeutua sen esikaupunkeihin.

Myrkkyampulli oli berliiniläisten tavallisin keino poistua elävien kirjoista. Myrkystä keskusteltiin yhtä kevyesti ja huolettomasti kuin jokapäiväisestä leivästä.

Pohdiskelujen aiheena oli, kuinka suuri annos kaliumsyanidia tuli ottaa; myrkky oli tuskallinen mutta tehokas.

Pohdiskeltiin kepeään sävyyn myös sitä, mikä olisi oikea aika ja paikka lopettaa elämä. Kauhistuttavin oli se tilanne, jossa myrkky vei hengen vain perheen lapsilta, mutta ei tehonnutkaan sitä heille antaneeseen isään tai äitiin.

Huber mainitsee kirjassaan huhtikuun 12. päivän, jolloin Berliinin filharmonikot piti vielä yhden konsertin. Viimeisin kappale oli Hitlerin lempisäveltäjän Richard Wagnerin kylmäävä Jumalten tuho.

Yleisön poistuessa salista ulko-ovella seisovat nuoret Hitler-pojat ojensivat kantamistaan koreista kaliumsyanidikapseleita ihmisille.

Naiset, joita oli Berliinin väestöstä kaksi kolmasosaa, yrittivät välttää kohtaloaan piiloutumalla kaappeihin, sänkyjen alle ja komeroihin.

Toiset nokesivat ja likasivat kasvonsa vaikuttakseen luotaantyöntäviltä, jotkut pukeutuivat ja laahustivat kuin olisivat olleet ikäloppuja.

Kaikki naiset kuitenkin kelpasivat puna-armeijalaisille, jotka raiskasivat heidät lasten nähden tai raahasivat joskus armeliaasti toiseen huoneeseen.

Huberin arvioiden mukaan noin 10 000 berliiniläisnaista surmasi itsensä raiskauksen jälkeen. Eri puolilla Saksaa raiskattiin sodan viimeisinä viikkoina pari miljoonaa naista.

Kuinka monet tuhannet tulivat raskaiksi raiskauksen jälkeen? Kuinka monet saivat sukupuolitaudin? Kuinka monet tuhannet eivät koskaan toipuneet henkisesti?

Kunnia tai kuolema

Natsi-Saksan viimeisinä viikkoina itsemurhan tehneiden saksalaisten tarkkaa määrää ei voida sanoa luotettavasti. Demminin pienessä kaupungissa heitä oli ainakin yli 800, jos ei jopa lähemmäs tuhat.

Siitä voidaan arvioida Saksassa tehtyjen itsemurhien kokonaismäärä. Kun vanhemmat surmasivat lapsensa, ei sinänsä ollut kyse itsemurhista vaan murhista.

Huber porautuu kirjassaan pintaa syvemmälle yrittäessään ymmärtää itsemurha-aaltojen syitä ja syntyjä.

Kunnia oli natsien arvojärjestelmässä korkeimmalla sijalla, kunnian menettäminen häpeä.

”Jos teidät häpäistään, teille ei jää muuta vaihtoehtoa kuin kuolema”, oli eräs opettaja selittänyt tyttöoppilailleen.

Itsemurhia tekivät kaikkiin ammattiryhmiin kuuluvat ihmiset – lääkärit, kampaajat, kirjanpitäjät, kirvesmiehet, molempien sukupuolten edustajat ja kaikkia eri ikäryhmiä edustavat ihmiset – koululaiset, keski-ikäiset, eläkeläiset.

Itsemurhan teki todistajien mukaan huhtikuun 30. päivänä 1945 myös natsi-Saksan johtaja Adolf Hitler yhdessä vastavihityn vaimonsa Eva Braunin kanssa. Antautuminen ja jääminen puna-armeijan armoille oli poissuljettu mahdollisuus. Propagandaministeri Joseph Goebbelsin mukaan muita vaihtoehtoja ei ollut kuin voitto tai perikato.

Huber pohdiskelee hieman ihmetellen sitä, kuinka välinpitämättömästi saksalaiset ottivat vastaan uutisen aikaisemmin palvomansa ja ihailemansa Hitlerin kuolemasta.

”Vain harvat hänen miljoonista kannattajistaan pystyivät enempään kuin olankohautukseen. … He ottivat kaikessa hiljaisuudessa Führerin kuvat seiniltään ja hautasivat ne pihaansa.

…Hitler-myytti oli kuollut lopputaistelua edeltäneinä viikkoina ennen häntä itseään. Kukaan ei surrut.”