Pelkoa, kaaosta ja kuolleita - Liisa pakeni Äänislinnasta viimeisessä siviileitä kuljettaneessa junassa

Opettaja uskoi vakaasti, että Liisa Laitinen kyllä pärjäisi siinä missä muutkin.

Elettiin jatkosodan ensimmäistä syksyä 1941 ja puolustusvoimat etsi Joensuun kauppakoulusta tyttöjä kirjanpitotehtäviin Karjalaan, Äänislinnan kaupunkiin.Suomalaiset olivat antaneet tuon nimen Petroskoin kaupungille, jonka olivat vallanneet lokakuussa.

Läheltä Viipuria Hanhijoen kylästä kotoisin ollut Liisa Laitinen oli liittynyt pikkulottiin 12-vuotiaana.

”Minulle oli täysin luonnollista liittyä pikkulottiin, koska oma äitini oli lotta ja monet ystäväni liittyivät pikkulottiin. Pikkulotat urheilivat kesällä ja hiihtivät talvella. Autoimme myös isoja lottia esimerkiksi myyntityössä kioskilla.”

Kun ikä riitti eli 17-vuotiaana Liisa liittyi Lotta Svärd -järjestöön. Silloin alkoikin jo jatkosota.

Liisa opiskeli Joensuun kauppakoulussa ja ilmoittautui halukkaaksi lähtijäksi.

”Olin silloin hieman liian nuori komennukselle, juuri 18 täyttänyt. Jotkut epäilivät, pärjäisinkö työssä”, Liisa muistelee.

”Opettaja sanoi tiukasti, että kyllä Liisa siellä pärjää. Hän on yhtä hyvä kuin muutkin.”

Kuri tiukka kuin sotilailla

Kun Liisa saapui Äänislinnaan, näky oli ankea. Venäläiset olivat perääntyessään polttaneet kaupungista asuntoja ja tehtaita.

Osa arvokkaista rakennuksista oli kuitenkin säästynyt. Yliopisto pääkadulla, teatteri Kirovin aukiolla ja monet kiviset hallintorakennukset olivat käyttökunnossa.

Pystyssä oli myös karjalaistyylisiä hirsirakennuksia. Hallintoaukiolla oli jättikokoinen Leninin patsas.

Liisa työskenteli Itä-Karjalan sotilashallinnon alaisessa AKV 4:n peitenumero 3938:n esikunnassa. Hän oli kanslialotta, jonka tehtäviin kuului toimistotyötä, kuten varastokirjanpitoa ja kirjelmien puhtaaksi kirjoittamista.

Joskus hän kirjoitti suoraan toimistopäällikön sanelun mukaan. Silloin ei saanut tulla yhtään virhelyöntiä.

”Puhtaaksi kirjoittaminen oli helpompaa. Sain tekstin paperilla. Tosin sekin oli joskus vaikeaa, kun piti tulkata monenlaista käsialaa, aivan kuin olisi lukenut lääkärin kirjoittamaa reseptiä.”

Töitä tehtiin harmaassa lottapuvussa. Työn ulkopuolella sai pukeutua siviilivaatteisiin.

Kuri oli samanlainen kuin sotilailla.

”Jos meni illalla ulos esimerkiksi elokuviin, oli anottava iltaloma, ja takaisin tullessa piti ilmoittautua päivystäjälle. Myöhästymisestä seurasi muistutus.”

Osa esikunnasta majoittui yliopistoa vastapäätä olevaan rakennukseen. Myös Liisa sai asunnon esikunnan yläkerrasta.

”Meitä oli samassa huoneessa kolme lottatyttöä. Kuuluimme kaikki esikunnan henkilökuntaan.”

Sota-aikana oli puutetta tavaroista ja ruoasta, mutta Liisa ei muista, että ruoka olisi ollut huonoa.

”Söimme samassa kanttiinissa upseereiden kanssa. Siellä tarjoiltiin hyvää ruokaa.”

Ilta, joka mullisti elämän

Vuonna 1942 Äänislinna näytti jo paremmalta, kun suomalaiset kunnostivat sitä, ja kadut saivat suomalaisia nimiä. Pääkatu Lenininkatu muuttui Karjalankaduksi.

Kaupunkiin tuli muutama ravintola. Äänislinnan teatteri perustettiin keväällä 1942.

Yksi teatteri-ilta mullisti Liisa Laitisen elämän. Hän istui lottaystävättäriensä kanssa katsomossa, kun viereen tuli pari nuorta sotilasta.

”Mistäs tyttö on kotoisin”, kysyi Liisan viereen istuutunut nuori alikersantti.

”Minä olen Aarne Luoma Pohjanmaalta”, muutaman vuoden Liisaa vanhempi sotilas esitteli itsensä.

Nuorta naista alkoi naurattaa, sillä hän oli tutustunut talvisodan aikana kesätöissä Lieksassa Aake Luomaan. Paljastui, että pojat olivat veljeksiä ja kotoisin Ylistarosta.

Kun Liisa ja Aarne myöhemmin törmäsivät Äänislinnassa kadulla, juttu luisti. Liisa vei Aarnen Äänisen rannalle katsomaan komean järven aaltoja. He istuivat kivellä ja Liisa lauloi Äänisen aallot -laulua, jonka George de Godzinsky oli säveltänyt Äänisjärven rannalla.

Aarne Luoma oli sodan aikana ilmavoimissa ja työskenteli lentokonemekaanikkona. Asemapaikalta oli pitkä matka treffeille, ja Äänislinnan keskustaan piti polkea polkupyörällä kymmeniä kilometrejä.

Seurustelu eteni, ja loppuvuodesta 1942 ostettiin kihlasormukset Lahdessa, kun pariskunta oli lomalla Liisan tädin luona.

Aarne Luoma osti saman tien kolme sormusta. Häitä vietettiin seuraavan vuoden syksyllä Ylistarossa. Liisa Laitisesta tuli Liisa Luoma.

Elämää sodan varjossa

Asemasodan aika on Liisan muistoissa rauhallista aikaa. Muutamaa ilmahyökkäystä lukuun ottamatta Äänislinnaa ei pommitettu.

Kulttuuritoiminta oli kaupungissa vilkasta. Aina kun teatterissa oli ohjelmaa, Liisa ystävineen oli katsomassa esityksiä ja kuuntelemassa konsertteja.

”Minulle rakkain muisto liittyy Äänislinnan sekakuoroon. Laulajia oli enimmillään yli sata, ja kuoroa johti nuori luutnantti Ahti Sonninen.”

Sonninen oli säveltäjä ja myöhemmin tärkeä vaikuttaja suomalaisessa musiikkielämässä.

Kuorolaiset esiintyivät useita kertoja Aunuksen Radiossa, jonka lähetysasema oli Äänislinnassa.

Aunuksen Radiosta tuli kulttuurielämän keskus. Siellä vieraili lukuisia suomalaisia taiteilijoita. Radiota johti unohtumattomasta juontotyylistään tunnettu Pekka Tiilikainen, joka kävi usein juttumatkoilla rintamalla.

Suomesta saapuneilla viihdytyskiertueille oli tärkeä tehtävä, koska sotilaiden ja Äänislinnassa työskennelleiden suomalaisten mieliala piti pitää korkealla.

Kirjailijat V.A. Koskenniemi, Martti Haavio, Oiva Paloheimo ja Olavi Paavolainen kävivät Äänislinnassa. Haavio kuvaili Äänislinnaa venäläistyyliseksi kaupungiksi, jossa oli karjalaisia hirsitaloja sekä lukuisia tsaarinaikaisia ja neuvostovallanaikaisia julkisia rakennuksia. Paavolainen suri päiväkirjassaan monien rakennusten tuhoutumista.

Säveltäjä Toivo Kärki sävelsi rintamalla lauluja. Hänestä tuli suomalaisen kaihon ja ikävän tulkki, kun sävelmiin tallentui suomalaisten koti-ikävä Kerttu Mustosen sanoin.

Äänislinnassa esiintyivät myös Tapio Rautavaara sekä näyttelijät Tauno Palo, Hannes Häyrinen ja Eeva-Kaarina Volanen.

Dramaattinen lähtö

Suomalaiset olivat tehneet perääntymisvalmisteluja jo vuodesta 1943 lähtien, mutta lopullinen lähtö tuli kesällä 1944.

Liisa muistaa ikuisesti päivämäärän 19.6.1944.

”Tiesimme, että perääntyminen oli alkanut, mutta lähtö oli silti dramaattinen.”

”Siviilien viimeinen juna lähti Äänislinnasta puolenpäivän aikaan. Aseistetut sotilaat saattoivat meidät junaan, koska kadulla liikkuminen oli vaarallista.”

Matkanteko Äänislinnasta oli hyvin vaikeaa jatkuvien pommitusten takia. Suurin pommitus koettiin Elisenvaarassa, jossa kuoli yli sataviisikymmentä ihmistä, ja eläinjuna sai useita osumia.

Kaaos oli sanoinkuvaamaton. Juna hiljensi hieman vauhtia ja jatkoi kohti Etu-Simolaa. Sielläkin venäläiset olivat pommittaneet asemaa. Kuolleita oli koottu kasoihin pahvinpalasten ja pressujen alle.

”Meni lähes viikko, ennen kuin olimme turvallisemmissa maisemissa Suomessa. Kaikilla matkustajilla oli nälkä”, Liisa muistaa yhä.

”Junan pysähtyessä menimme lähitaloihin ostamaan leipää ja maitoa. Junassa oli paljon lapsia ja vanhuksia. Jaoimme heille osan vähäisistä ruokavarastoistamme.”

Matkassa oli vielä yksi jännitys, kun juna lähestyi Kouvolaa.

”Veturinkuljettaja huomasi, että toinen juna oli tulossa vastaan. Hälytys alkoi, ja juna tyhjennettiin.”

”Juoksimme lähellä olevaan metsään. Vastaantuleva juna peruutti lähiasemalle, ja pääsimme jatkamaan matkaa.”

Aviopuoliso ei ollut samassa junassa. Hän oli lentänyt Lappiin, jossa Lapin sota jatkui. Liisa asettui Ylistaroon Pohjanmaalle, jossa alkoi uusi elämä.

Aarne Luoma palasi Lapin sodasta kotiin kaksi viikkoa ennen joulua 1945.

Lottapuvut piti hävittää

Kun Lotta Svärd -järjestö sodan jälkeen lakkautettiin osana rauhanehtoja, ei järjestöstä puhuttu julkisesti, eikä lottapukuja enää käytetty.

”Järjestön lakkauttaminen tuntui hyvin vaikealta. Jouduin muiden lottien tavoin hävittämään lottapukuni. Emme uskaltaneet käyttää niitä enää”, Liisa sanoo.

Lottien maineenpalautus tapahtui lähes 50 vuotta myöhemmin. Syksyllä 1991 Finlandia-talossa Helsingissä järjestettiin Lotta Svärd -järjestön 70-vuotismuistojuhla.

Tuusulassa toimivan Lottamuseon arvion mukaan elossa on edelleen noin 10 000 lottaa. Heidän keski-ikänsä on 90 vuotta.

Liisa on nyt 92-vuotias. Sota-ajan muistot palaavat ajatuksiin, kun hän levittää pieniä mustavalkoisia valokuvia pöydälle viihtyisässä rivitaloasunnossaan Ylistarossa. Pöydällä on myös viirejä ja kunniakirjoja, joilla jatkosodassa maata palvelutta lottaa on muistettu.

Arvokkaimmat ovat presidentti Urho Kekkosen allekirjoittama sodan 1941–1944 muistomitali vuodelta 1957 ja presidentti Mauno Koiviston myöntämä Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan I luokan mitali vuodelta 1991.

Petroskoissa Liisa ei ole käynyt sodan jälkeen. Joskus on tosin tehnyt mieli mennä katsomaan vanhoja paikkoja.