Talvisota ja olympiakisat
Suomi oli joutunut talvisodan rauhanteossa maaliskuussa 1940 luopumaan suurista maa-alueista. Jostain se ei silti ollut luopunut vielä kuukausi sodan päättymisen jälkeenkään.
Helsingin olympialaiset 1940 peruttiin. Sen sijaan järjestettiin Kaatuneiden urheilijoiden muistokilpailut. Kuva: Colourbox.
Tai ei oikeastaan Suomi vaan tarkasti sanoen 12. Olympiakisojen järjestelytoimikunta, jonka vastuulla oli vuoden 1940 olympiakisojen järjestäminen heinä–elokuun taitteessa Helsingissä.
Talvisota oli kuitenkin vaatinut niin suuria uhrauksia Suomelta, että olympiakisojen järjestäminen oli mahdotonta. Vaikeaksi tilanteen teki myös epävarma kansainvälinen tilanne. Koko Eurooppa oli muuttumassa sotatantereeksi.
Kuitenkin vasta huhtikuun 23. päivänä järjestelytoimikunta jätti Suomen Olympiakomitealle ja KOK:lle ilmoituksen kisojen peruuntumisesta. Päätöksen vahvisti Helsingin kaupunginhallitus lähes päivälleen 93 vuotta sitten.
Urheilutoimittaja Sulo ”Simeoni” Kolkka kirjoitti Helsingin Sanomiin, että olympialaisista emme luovu, pidämme ne vuonna 1944, ja ehdotti, että peruuntuneiden kisojen sijasta järjestettäköön heinäkuussa ’omat kansalliset olympiakisat’.
Ehdotus otti tulta. Omista kansallisista olympiakisoista tuli Kaatuneiden urheilijoiden muistokilpailut, jotka avasi presidentti Kyösti Kallio. Olympiastadionin katsomoissa oli yli 30 000 ihmistä.
Näyttelijä Eino Kaipainen lausui Yrjö Jylhän runon Vaienneet voittajat: ”Te ette turhaan taistelleet,/ te ette turhaan kaatuneet,/te saitte suurimman voiton:/te voititte veljen veljelleen,/te löysitte kansan eksyneen,/ te airuet aamunkoiton.”
Myös kesän 1940 toiseen suureen urheilutapahtumaan liittyi poikkeuksellista mielenkiintoa. Saksan Helsingin-lähetystö esitti toiveen, että maa pääsisi kolmantena mukaan yleisurheilun Suomi–Ruotsi-maaotteluun. Lähetystö ilmoitti Saksan haluavan hälventää pettymystä, jonka Suomi oli kokenut menettäessään olympiakisat.
Selitys oli kuitenkin todellisten tavoitteiden suojaksi laskettu savuverho. Saksa pyrki suuntaamaan sotilaspoliittista mielenkiintoaan Suomen suuntaan, kun maa ei enää ollut sodassa Saksan liittolaisen Neuvostoliiton kanssa. Urheilu oli tarkoitukseen siisti ja salonkikelpoinen välikappale.
Maaottelun päätösillallisilla SUL:n puheenjohtaja Urho Kekkonen totesi talvisodan osoittaneen, että vain yksimielinen urheilijakansa saattoi kestää paineen monikymmenkertaista vihollista vastaan. Saksan korkein urheilujohtaja Hans von Tschammer und Osten oli täsmälleen samoilla linjoilla. Suomi ja Saksa lähenivät toisiaan urheilun sateenvarjon alla.
Kun Suomesta runsas vuosi myöhemmin tuli Saksan myötäsotija, Urho Kekkonen vetosi pääministeri Jukka Rangelliin, että huippu-urheilijoita ei pitäisi asettaa taistelemaan etulinjassa:
”Olisi todella murheellista, jos joku mies, joka meille valloittaisi kultamitalin, saisi jonkun kirgiisin ampuman kuulan kalloonsa. Pyydän, että teet tässä asiassa kaiken minkä voit.”