Vilho päätyi vahingossa jääkäriksi – ei päässyt sotaa pakoon

Konttoristi Vilho Hurme, 25, kaipasi elämäänsä muutosta. Elämä Saarijärven Kalmarin kylällä oli alkanut tuntua ”kovin epämiellyttävältä”.

Hurme muisteli myöhemmin päiväkirjassaan:

En ollut erikoisesti paikkakuntaan, enkä henkilöihin erikoisen tyytymätön, mutta halu saada jotakin oppia ja nähdä taas, se kasvoi päivä päivältä.

Aikaa ja paikkaa hän ei merkinnyt muistiin. Mustakantisen vihon ensimmäisillä lehdillä on vuoden 1916 saksankielinen kalenteri.

Kansallisarkistossa on kaikkiaan 16 Vilho Hurmeen päiväkirjaa. Niissä hän kirjoitti selkeällä kaunokirjoituksella elämästään vuosina 1915–18.

Syksyllä 1915 Hurme työskenteli kauppias Aholan palveluksessa. Hän haaveili muutosta Helsinkiin, jossa oli suorittanut kauppakoulun. Viimeistään kevätkesällä 1916 hän karistaisi Saarijärven pölyt jaloistaan.

Vääriä huhuja

Muuttoaikeet saivat vauhtia joulun alla 1915. Hurmeen korviin kantautui huhuja, että suomalaisia alettaisiin ottaa pakolla Venäjän armeijaan.

Kun sota on ollut kauhuni aina, ja olen sotaa sen raakuuden takia aina vihannut ja vihaan vieläkin, niin päätin keinolla jos jollakin päästä siitä asemasta, ettei saataisi minua väkisinkään vietyä sotaan.

Suomessa elettiin sortovuosia. Hurmeen pelko osoittautui aiheettomaksi, mutta Hurme arvioi tilanteen toisin. Hän päättää lähteä maasta.

Koetin saada passin Amerikkaan, mutta pyyntöni tein liian myöhään, sillä päivää ennen pyyntöni tekoa oli tullut nimismiehelle kielto, ettei saa passia antaa liikealalla oleville.

Hurme sai kuitenkin työpassin Suomeen. Hän nouti sen vuoden 1915 viimeisenä päivänä. Työpassin turvin hän saattoi liikkua paikkakunnalta toiselle.

Jään yli Ruotsiin

Hurme hyvästeli ystävänsä Saarijärvellä loppiaisaattona. Seuraavana aamuna, 6.1.1916, hän lähti matkaan.

Hurme mainitsi päiväkirjassaan Väinön, jonka kanssa hän aikoi ylittää rajan.

Hurme matkusti hevoskyydillä Ähtärin Myllymäelle ja osti lipun Kemin-junaan. Väinö ei ollutkaan junassa, ja Hurme joutui etsimään oppaan, joka auttaa hänet rajan yli Torniossa.

Vain kaksi päivää Saarijärveltä lähtönsä jälkeen, Hurme seisoi Tornionjoen rannalla reippaan paikallisen talonpojan kanssa.

Oppaani osoitti suunnan, mistä yli ja sanoi, onnea matkalle, juosta vaan nyt siitä, ja jos tapaa santarmin niin antaa rahan kouraan sillä se asettuu.

Talvi oli ollut poikkeuksellisen ankara. Pohjanlahti oli jäässä, ja Tornionjoella lunta polveen asti.

Olin jo juossut itseni väsymykseen asti ja heittäysin hangelle pitkäkseni, kun varma etten enää joudu ryssien kynsiin. Olin siis saapunut Ruotsiin.

Amerikka jää haaveeksi

Haaparannasta Hurme jatkoi junalla Malmöön. Eräältä asemalta junaan nousi ”16–17 suomalaista huliviliä”, joiden seuraan hän lyöttäytyi.

Päiväkirjan perusteella vaikuttaa, että Hurme ei ollut kuullutkaan jääkärikoulutuksesta. Hän viittasi siihen vasta saavuttuaan muun joukon mukana Saksaan 12. tammikuuta 1916.

Hampurista tultaessa sain vasta myös kuulla, että ne, jotka täällä jo ovat, harjoittelevat sotamiehiksi, mutta millä tavoin, siitä en sen enempää saanut tietoa.

Amerikka jäi haaveeksi. Viikko loppiaisen jälkeen Hurme saapui 33 muun suomalaisen kanssa Pohjois-Saksassa sijainneelle Lockstedtin leirille. Ensimmäiset suomalaiset olivat tulleet sinne jääkärikoulutukseen helmikuussa 1915.

–– monta kertaa päätin ensimmäisten neljän viikon aikana pyytää täältä pois, kun olen erehdyksessä tänne joutunut.

Merkintä on tehty lyijykynällä pieneen vihkoon toukokuussa 1916. Hurme oli tuolloin ehtinyt olla Lockstedtin leirillä neljä kuukautta.

Toiselta puolelta on isänmaan rakkaus vetänyt ja pitänyt minua niin lujasti kiinni, että en kuitenkaan ole yrittänytkään täältä pois pyytää.

Värvätyt väistivät

Konttoristi Vilho Hurme ei suinkaan ollut ainoa, joka mieli toisen sortokauden viimeisinä vuosina Suomesta Amerikkaan.

”Monet nuoret miehet kokivat, että Amerikassa oli tarjolla järkevämpi suunta elämälle”, sanoo museointendentti Hanna Rieck-Takala Suomen Jääkärimuseosta.

Kun ulkomaanpassit helmikuussa 1916 kiellettiin kokonaan 19–36-vuotiailta miehiltä, näki moni jääkärivärväyksessä mahdollisuutensa päästä pois maasta.

Keskitetyn ja salaisen värväysorganisaation toiminta oli erityisen vaikeaa, joten paikalliset värvärit joutuivat toimimaan pitkälti itsenäisesti. Se oli myös vaarallista, sillä venäläiset valvoivat Suomea tarkasti.

Jääkärivärväys johti myös aseellisiin yhteenottoihin. Kevättalven ja kevään aikana venäläiset vangitsivat 60 suomalaista aktivistia.

Suomesta lähti jääkärikoulutukseen arviolta 2 300–2 400 miestä. Heistä 400–500 katosi omille teilleen. Valtaosa päätyi ilmeisesti Amerikkaan, sanoo Jääkäripataljoona 27 perinneyhdistyksen varapuheenjohtaja Kari J. Talvitie.

Itärintamalle

Vilho Hurme lähti Suomesta sotaa pakoon, mutta sodalta hän ei säästynyt. Varuskuntaelämä keskeytyi toukokuussa 1916, kun jääkärit lähetettiin itärintamalle osana Saksan joukkoja.

Saksalaisten mukaan jääkärit olivat velvollisia osallistumaan taisteluihin. Venäläisiä vastaan taisteli yhteensä 1 254 jääkäriä.

Hurme otti osaa asemasotaan Missejoella. Hän haavoittui venäläisten tykistötulituksessa käteen kesäkuussa 1916. Haavoittumisestaan huolimatta hän taisteli vielä Riianlahdella ja Aajoella.

Syyskuussa 1917 Hurme kirjoitti tuntojaan päiväkirjaansa Aajoen rannalla isojen poppelien ja mäntyjen suojissa.

Ajatukset seisahtavat aina siihen yhteen ja samaan pisteeseen – että pääsisi täältä pois – ja nämä kärsimykset loppuisivat, että saisi alkaa elämää, josta olisi jotakin hyötyä.

Isänmaa kutsuu

Kun Venäjä ja Saksa tammikuussa 1918 tunnustivat Suomen itsenäisyyden, saattoivat jääkärit palata kotiin. Paluuta ei voitu enää pitää Venäjälle vihamielisenä tekona.

Tammikuun lopulla 1918 Suomessa puhkesi sisällissota. Vain muutama päivää aikaisemmin senaatti julisti suojeluskunnat hallituksen joukoiksi. Punaisista tuli kapinallisia.

Astuminen Suomen valkoisen armeijan palvelukseen oli Vilho Hurmeen mukaan monelle ”kova koitos”.

Jääkärit sitoutuivat palvelemaan Suomen armeijassa vähintään vuoden. Samalla he saivat suomalaiset sotilasarvot.

Hurme kuitenkin kirjoitti päiväkirjaansa helmikuussa 1918:

Ei minuakaan ainakaan se sotilasarvo – ”varavääpeli” ja sen palkka kaksisataa markkaa kuussa vähääkään vetäneet puoleensa. Sillä vähäarvoisia ne ovat vapauden ja siviilitulojen rinnalla.

Kaikkia eivät isänmaa ja sen sekasortoinen tilanne vetäneet senkään vertaa puoleensa.

Kun oli joitakin, jotka eivät ollenkaan halunneet lähteä Suomeen sotilaana, niin he saivat lähteä Saksaan siviilitöihin.

Siviilitöihin lähetettiin Hurmeen mukaan myös noin 10–15 miestä, joilla uskottiin olevan sympatioita punaisia kohtaan ja joiden arveltiin heti kotimaahan päästyään liittyvän punakaartiin.

Saksaan jäi noin 400 jääkäriä. Valtaosa heistä teki siviilitöitä, osa oli sairaaloissa tai toipilaana. Pääosin he palasivat Suomeen vuosina 1918–19.

Päiväkäsky muistolle

Varavääpeli Vilho Hurme tuli Suomeen jääkärien pääjoukon mukana. Joukon vahvuus oli 950 miestä. He saapuivat Vaasaan matkustajalaivalla ja hiililastissa olleella rahtilaivalla 25.2.1918.

Seuraavana päivänä jääkärit esittäytyivät uudelle ylipäällikölleen Carl Gustaf Mannerheimille paraatissa Vaasan torilla. Sen jälkeen he hajautuivat tehtäviinsä. Hurmeesta tuli osa 2. jääkäripataljoonaa.

Sotaa vihannut jääkäri joutui jälleen tarttumaan aseeseen. Lempäälässä kiivaat taistelut kestivät viikkoja.

Lisäksi Hurme osallistui Kämärän aseman taisteluihin Karjalassa. Huhtikuun lopulla hän oli mukana vielä Viipurin valtauksessa, joka oli sisällissodan viimeinen suuri taistelu.

Sodan päätyttyä Hurme siirrettiin Kaartin jääkäripataljoonaan Vaasaan. Hän ehti toimia esikuntavääpelinä, adjutanttina ja lähettiupseerina. Sotilasura katkesi kuitenkin lyhyeen.

Jääkärivänrikki Vilho Hurme kuoli keuhkokuumeeseen Vaasan varuskuntasairaalassa 15.5.1919. Komentaja, majuri Karl Lennart Oesch laati seuraavana päivänä päiväkäskyn. Tässä alaisilleen osoitetussa kirjeessä hän kertoi Hurmeen kuolemasta.

”Pataljoona menetti hänessä miehen, jonka ahkeruus, täsmällisyys, velvollisuudentunto, hyväsydämisyys ja mieskunto olivat kaikille esimerkiksi kelpaavia”, Oesch kirjoitti.

Hurme haudattiin keväällä 1919 Saarijärvelle. Siunaustilaisuudessa oli läsnä majuri Oesch sekä joukko Hurmeen muita jääkäritovereita.