Naurutauti voi tarttua ihmiseltä toiselle - Miksi me oikeastaan nauramme?

Nauramme, kun juttu on hauska ja joskus nauramme melkein ilman syytä. Mikä on tämän kummallisen ääntelyn tarkoitus?

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Nauramme, kun juttu on hauska ja joskus nauramme melkein ilman syytä. Mikä on tämän kummallisen ääntelyn tarkoitus?
(Päivitetty: )
Teksti: Jani Kaaro

Yksi merkillisimmistä episodeista nauramisen historiassa sattui 1960-luvun alussa Tansaniassa. Tapahtumapaikkana oli uskonnollinen tyttökoulu, ja tapahtumat alkoivat, kun kolme koulun oppilasta alkoi kikattamaan niin, etteivät he kyenneet lopettamaan.

Ensi alkuun kikatuksen vallassa olivat vain nämä kolme oppilasta, mutta muutamassa päivässä kikatus yltyi epidemiaksi: lähes sata lasta nauroi valtoimenaan, eivätkä opettajien määräilyt tai uhkailut saaneet naurua loppumaan.

Koululla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin sulkea ovensa määräajaksi ja lähettää lapset kotiin. Mutta tällä olikin odottamattomat seuraukset. Nyt naurutauti tarttui uusiin lapsiin jokaisessa kylässä ja jokaisessa kyläkoulussa, johon kikattavat lapset palasivat.

Naurutauti kesti kuukausia, sairastuneita arvioitiin olleen epidemian huippuvaiheessa noin tuhat, ja se aiheutti kyläläisissä ymmärrettävästi pelkoa ja levottomuutta. Lopulta naurutauti katosi itsestään muutaman kuukauden kuluttua.

Nauru tarttuu

Tansanian naurutauti on hyvä osoitus naurun kahdesta puolesta. Ensimmäinen puoli on naurun biologisuus: koska nauru on neurologinen ominaisuus, sen säätelyssä voi joskus olla ongelmia. Silloin voi syntyä psykologisia tai patologisia tiloja, joissa nauramista ei pysty lopettamaan. Tansanian naurutaudin kaltainen hysteria on psykologinen tila, mutta kontrolloimatonta naurua voi esiintyä esimerkiksi epileptisen kohtausten jälkitilana ja joissakin neurologisissa sairauksissa.

Toinen puoli taas on naurun psykologinen ominaisuus: nauru tarttuu kuten haukotuskin, ja se herättää aina reaktioita toisissa ihmisissä – olivatpa he sitten mukana nauramassa tai vain ulkopuolisia kuuntelijoita.

Nämä naurun eri puolet eivät ole jääneet huomaamatta suurilta ajattelijoilta, jotka omana aikanaan pohtivat naurun olemusta. Kreikkalaiset filosofit korostivat naurun sosiaalisia käyttötapoja: nauraminen yhteiselle asialle yhdisti ihmisiä ja lujitti siteitä, mutta nauru oli myös keino alistaa ja loukata vastustajaa. Ei liene edelleenkään toista yhtä helppoa tapaa horjuttaa vastustajan uskottavuutta kuin saattaa tämä naurunalaiseksi.

Jännitys purkautuu

Sigmund Freud oli naurun psykologian jäljillä ehdottaessaan, että nauru oli tapa purkaa sisäistä jännitystä. Tämä on edelleenkin hyvä selitys sille, miksi ihmiset ovat väsyneinä niin nauruherkkiä.

Väsyneenä mieli käskee levolle, mutta jos tähän ei ole mahdollisuutta, syntyy sisäinen konflikti, joka voi purkautua hervottomina naurukohtauksina. Tansanian naurutaudissa oli ilmeisesti kysymys myös tällaisesta jännityksen purkamisesta.

Tyttökoulu oli erittäin askeettinen ja ankara, eikä lapsilla juurikaan ollut mahdollisuuksia ilmaista itseään tai purkaa jännitystä muulla tavoin. Nauru tarjosi tähän oikotien.

Enemmän kuin luullaan

Nykyään ajatellaan, että nauru liittyy nimenomaisesti hauskoihin tai komediallisiin tilanteisiin. Nauramme kun näemme tai koemme jotakin hauskaa. Näin toki onkin, mutta suurin osa maailman nauruista nauretaan tilanteissa, joissa ei ole mitään hauskaa.

Marylandin yliopiston professori Robert Provine on tutkinut vuosien ajan, millaisissa tilanteissa ihmiset nauravat: kuka nauraa, kenelle nauraa ja kauanko nauru kestää. Ensin Provine koetti tutkia asiaa laboratoriossa, mutta nauru oli aivan liian herkkä tutkimuskohde paljastaakseen salaisuutensa koeasetelmissa.

Siksi Provine turvautui salaäänityksiin kaduilla, ostoskeskuksissa ja ravintoloissa sekä vapaaehtoisten pitämiin ”naurupäiväkirjoihin”, joihin merkittiin kaikki päivän aikana nauretut naurahdukset ja niiden asiayhteys. Kaikkiaan naurumerkintöjä kertyi yli tuhat.

Provinen aineisto tarjoaa ainutlaatuisen kuvan naurun anatomiasta. Hän osoittaa, että ihmiset nauravat paljon enemmän kuin he itse tiedostavatkaan, ja suurin osa nauruista nauretaan ei-hauskoissa tilanteissa.

Tyypillisin nauru on noin sekunnin kestävä naurahdus, joka siivittää kahden ihmisen keskustelua. Naurahdus ei Provinen aineistossa yleensä liittynyt hassuun tai komedialliseen tilanteeseen, vaan nauraja naurahti yleensä omalle kommentilleen, aivan kuin hän olisi koettanut vahvistaa naurahduksella sanottavaansa.

Provinen aineistossa naiset naurahtelivat enemmän miehille kuin miehet naisille, ja romanttisesti kiinnostavat miehet saivat naisilta enemmän naurahduksia kuin romanttisesti ei-kiinnostavat miehet.

Samoin alaiset naurahtelivat pomoilleen enemmän kuin pomot alaisilleen. Näissä tilanteissa nauru näytti siis viestivän kiinnostusta, alamaisuutta tai miellyttämishalua.

Naurahdukset saattoivat olla myös tapa stimuloida toisia nauramaan ja siten vähentää ryhmän sisäistä aggressiota.

Provinen tutkimuksissa esimerkiksi luennoitsijat naurahtelivat enemmän yleisölleen kuin yleisö luennoitsijoille, ja suurissa ryhmissä naurettiin enemmän kuin mitä kaksi ihmistä naurahteli toisilleen.

Manipuloivaa hymyä

Jos nauru on näin moni-ilmeistä, miten se on ihmislajille alun perin kehittynyt? Vauvat oppivat nauramaan spontaanisti eikä sitä tarvitse opettaa kenellekään. Tutkijoiden mukaan ihmisapinatkin nauravat, jos niitä kutitetaan.

Evoluutiossa säilyvät vain ominaisuudet, joista on ollut lajille hyötyä, joten mikä on ollut naurun alkuperäinen tarkoitus? Tätä evoluutiobiologit ovat pohtineet pitkään.

Yhden mielenkiintoisen teorian on esittänyt Rutgersin yliopiston antropologi Marc Gervais. Hänen teoriansa perustuu naurun kasvonilmeisiin, eli hymyyn. Aito hymy eli niin sanottu Duchennen hymy on spontaani eivätkä ihmiset yleensä pysty estämään sitä. Sen tunnusmerkki on, että silmätkin hymyilevät. Tekohymy taas on hymy, jonka tietoisesti pakotamme kasvoillemme, vaikka meitä ei oikeasti hymyilytä.

Gervaisin teorian mukaan aito hymy on ihmislajin alkuperäinen hymy, joka saattoi kehittyä jo ennen kieltä. Se oli merkki siitä, että kaikki oli hyvin. Duchennen nauru kertoi, että vatsa oli täynnä, vaara oli poissa ja oli hyvä aika seurustella ja sukia kirppuja kaverin karvoista.

Tekohymy taas on Gervaisin mukaan myöhäisempää perua. Se kehittyi aikana, jolloin ihmisyhteisöt olivat jo monimutkaisempia ja ihmiset olivat oppineet manipuloimaan toisiaan.

Tekohymy oli tällainen manipulaatiokeino. Siinä ihmiset jäljittelivät aitoa hymyä saadakseen aikaan sen psykologiset vaikutukset: kaikki hyvin, en halua sinulle mitään pahaa. Koska tilanne ei kuitenkaan ollut aito, hymy itsessään jäi puolitiehen, mutta manipulaatio saattoi silti onnistua.

Sukua punastumiselle?

Espanjalaiset tutkijat ovat hiljattain julkaisseet toisen mielenkiintoisen teorian. Siinä he esittävät, että nauru olisi sukua punastumiselle.

Näiden tutkijoiden mukaan punastumisessa on kyse sosiaalisen jännityksen purkautumisesta. Tietyissä sosiaalisissa tilanteissa verenkierto kiihtyy, ja koska kasvot ovat runsaasti verisuonitettuja, tämä kiihtymystila näkyy punastumisena. Kyse on siis puhtaasti fysiologisesta reaktiosta, jolla kuitenkin on sosiaalinen puolensa kun muut voivat nähdä psykologisen kiihtymistilasi vain kasvoihin vilkaisemalla.

Vastaavalla tavalla sosiaalinen vuorovaikutus ja keskustelu voivat kasata ”älyllistä” jännitettä. Ryhmässä toimiminen on monimutkaista; on arvailtava toisten tarkoitusperiä ja luettava rivien välistä. Tämä jännite purkautui espanjalaistutkijoiden mukaan nauruna, ja tämä nauru kertoi, että kaikki on hyvin, keskustelu ja yhteinen tekeminen voi jatkua.

Nauru on siis paljon muutakin kuin nauramista hassulle, omituiselle tai komedialliselle. Se on sosiaalisen elämän siivittäjä, vuorovaikutuksen helpottaja, aggression lievittäjä, jännityksen purkaja, ja joskus myös manipulaation väline.

Kiinnostuitko? Lue seuraa myös Jani Kaaron blogia Galileon keskisormi

X