Miksi piensijoittaja maksaa veroa, miltä suuremman salkun haltija voi välttyä?

KAUNIITA, mutta epävakaita ovat kesän näkymät.

Paksut kimalaiset pörräävät hedelmäpuissa ja marjapensaissa, mustikanvarret rehottavat heleän vihreinä, merikotkat liihottavat taivaan sinessä, käki kukkuu – ja uusi hallitus on ottanut neljävuotiseksi kaavaillun taipaleensa ensi askeleet.

KALAAKIN jää verkkoon, isoja silakoita ja joukossa muutama kyrmyniska ahven.

Hallituksen elinpäivien pituudesta ei voi vielä sanoa mitään. Puhuttakoon siis kuin kaikkien alojen asiantuntijat jämäkästi tapaavat, että aika näyttää.

ODOTETTAVISSA on mielenkiintoisia käänteitä. Sipilä ykkönen syntyi uudenlaisin ottein eikä miesmuistoisia tapoja noudatettu hallitusta muodostettaessa.

Hammasta on taatusti purtu, kun moni nosteessa ollut poliitikko jäi noin vain sivuun ministerivalinnoissa.

POIKKEUKSIAKIN oli. Keskustan Anne Berner mietti vielä keväällä, mikä olisi hänelle oikea puolue. Sitten seurasivat ensimmäiset pari viikkoa tuoreena kansanedustajana mukana hallitusneuvotteluissa, ja kohta hän olikin jo uusi liikenneministeri.

Oli siinä muutama tupailloissa housuntakamuksensa kiiltäväksi kuluttanut uskollinen puoluejyrä ihmeissään, kun uraohjus suhahti ohi.

TAPAUS on lajissaan muutamaa astetta kovempi kuin se, kun Alexander Stubb nosti hallituksensa ympäristöministeriksi Sanni Grahn-Laasosen.

JUHA SIPILÄ ei tee harkitsemattomia päätöksiä. Bernerin valinnalle oli varmasti perusteensa, mutta joku toinen sai siitä sieluunsa vamman. Toisia on enemmän kuin yksi.

POLITIIKAN ei tarvitse olla miellyttämistä. Vaikeita – ei kun kipeitä – päätöksiä pitää tehdä senkin uhalla, että joku loukkaantuu.

Viisas valitsija muistaa kuitenkin, ettei lähipiirin omia vihollisia kannata täysin ohittaa. Pitkässä juoksussa se kostautuu.

HARVASSA ovat hetket, jolloin ihminen voi nauttia ehjästä ilosta.

Aina on jotain, tietokone ränkkää, vessa ei vedä, rakennukset repsottavat, laskuja tipahtelee, ihmissuhteissa on hankauksia ja hallanvaara uhkaa alavilla mailla. Paikat kolottavat.

Hyvä ei ole juuri koskaan.

KUMMASTUTTAA esimerkiksi se, miksi piensijoittaja maksaa joka ainoasta saamastaan osinkoeurosta veroa rapian viidenneksen, mutta kun joku toinen omistaa firmansa kautta saman pörssiyhtiön osakkeista yli kymmen prosenttia, niin hänen osinkoveronsa on nolla euroa.

VALTIO menettää muutaman rahasuvun etuoikeuksien vuoksi satojen miljoonien eurojen osinkoverot.

Uusi hallitus pohtii vaihtoehtoa, että osinkotulot olisivat 500 euroon saakka verottomia. Piensijoittajat hiukan hyötyisivät, mutta valtion menetykset olisivat Talouselämä-lehden mukaan vuodessa noin 40 miljoonaa euroa.

Suuromistajien etuoikeuksien purkamisesta ei ole ollut puhetta.

ASIOITTEN tilalle on ehkä järkeenkäypä syy, mutta Koikkalainen ei sitä kyllä heti keksi.

Ehkä joku viisaampi tietää, miksi kymmenen prosentin omistusosuudella saa osinkotulonsa verottomina.

TULI vain mieleen. On tässä maailmassa tietysti muitakin asioita, joita Koikkalainen ei ymmärrä.

Jos valtaa olisi yhtä paljon kuin Vladimir Putinilla, jonka hölmöyksiä ei kukaan Venäjällä kyseenalaista, niin ensi töikseen Koikkalainen puuttuisi huutavaan epäkohtaan.

Ruotsalaiselle varhaisperunalle räpsähtäisi heti haittavero.