Paavo Väyrysen varamiestä ei käy kateeksi

Niitä pomppii nyt pintaan kuin sieniä sateella. Ministeriehdokkaita.

Tungos on valtaisa, kun mustien autojen takapenkeille yrittää ahtautua iso joukko naisia ja miehiä. Kaikki osaavia, päteviä ja puolueensa eteen kaikkensa antaneita kansanedustajia, nuoria ja vanhoja, juuri aloittaneita ja pitkään alalla olleita.

Nimien vuoro tulee kuitenkin vasta sitten, kun on päästy yksimielisyyteen tulevan hallituksen pohjasta ja linjanvedoista.

Yksittäisistä takapenkin lämmittäjistä päätetään myöhemmin.

Paavo Väyrynen on poikkeuksellinen suomalainen. Tavallinen suomalainen ei koskaan paljasta, mitä hän oikeasti haluaa.

Politiikassa se on suorastaan tabu.

Vaikka kuinka haluaisi ruveta vaikkapa ulkoministeriksi, niin sitä ei saa missään tapauksessa sanoa ääneen.

Ministerihalutkin pitää Suomessa verhota. Pitää sanoa, että ei halua, mutta on toki käytettävissä, jos puolueen ja isänmaan etu niin vaatii ja jos ne niin haluavat.

Mutta koskaan, ei koskaan saa sanoa, että minä haluan.

Paavo saa ja Paavo paljastaa. Hän ei piilottele eikä verhoile tarkoitusperiään. Hän ei panttaa sitä, mitä hän itsellensä haluaa.

Paavo haluaa itsellensä – ja maalle – parasta.

Kateeksi ei käy Enontekiön kunnanjohtajaa Mikko Kärnää. Hän on Lapin vaalipiirin ensimmäinen keskustalainen varakansanedustaja.

Paavo Väyrynen on ilmoittanut jäädyttävänsä tuoreen eduskuntapaikkansa. Hän pysyy euromeppinä, koska ei saanut ministerinpaikkaa, mutta jos ura myöhemmin aukeaa, hän luopuu paikastaan Brysselissä.

Sen aikaa kansanedustajana on ensimmäinen varamies Mikko Kärnä.

Homma voi katketa minä päivänä tahansa. Käsivarren mies palaa Käsivarteen heti, kun Paavo on saanut tahtonsa läpi. Peliaikaa on aina seuraaviin eduskuntavaaleihin eli vuoteen 2019 asti.

Toivottavasti Mikko Kärnä on kärsivällinen mies. Toivottavasti Enontekiön kunnan sijaiskunnanjohtaja on kärsivällinen mies tai nainen.

Toivottavasti kummallakaan heistä ei ole seuraavaan neljään vuoteen pitkän tähtäyksen suunnitelmia.

Jos on, ne voivat mennä uusiksi niinä parina tuntina, kun suihkukone suhaa Brysselistä Helsinkiin.

Terve itsetunto on ihmiselle etu. Siitäkään ei ole erityistä haittaa, jos tuntee itsensä korvaamattomaksi.

Ei ainakaan itselle.

Toiset ovatkin sitten kokonaan toinen juttu.

Kuluvan vuoden alusta otettiin Liettuassakin rahayksiköksi euro.

Koikkalainen päätti seurata, kuinka kauan kestää, ennen kuin kouraan pätkäistään Suomessa liettualainen euron tai kahden euron kolikko.

Se tapahtui tiistaina 14. huhtikuuta. Rauman Prismassa tuli vaihtorahana uutuuttaan kiiltävä euron kolikko.

Siinä oli komea ratsastaja ja alla kissankokoisin keppikirjaimin LIETUVA.

Kenellekään ei jää epäselväksi, että se on Liettua. Pieni kolmemiljoonainen kansakunta.

Vaan katsopa Suomen kolikoita. Taiteellinen vaikutelma kymmenen, PR- ja mainosarvo nolla. Leijona näkyy, mutta kukaan ei tiedä, että se on SUOMALAINEN leijona.

Kolikot olisivat tuhannen taalan paikka tehdä jääkarhujen maata tunnetuksi. Paikka on jätetty käyttämättä.

Mutta raha liikkuu.

Kolme ja puoli kuukautta kesti, kun se liikkui Liettuasta Suomeen.