Tangomarkkinoiden karismaattisin mieslaulaja jätettiin varakuninkaaksi

Ei se enää jysähdä niin kuin ennen, mutta on se edelleen uutinen. Suomi on saanut uudet tangokuninkaalliset.

Tangokuningatar on Susanna Heikki, tangokuningas Aki Samuli.

Kunnia kuninkaallisille, molemmat ovat alansa osaajia ja tekevät valoisan ja myönteisen vaikutuksen. Harmaata seinää he eivät ole. Kumpikin voi jäädä pysyvästi ihmisten mieliin.

Se on jo paljon. Kuninkaallisia on tullut yli ja kuninkaallisia on mennyt kadotakseen saman tien historian hämärään.

Kuninkaallisten pitää osata laulaa, mutta heidän on myös oltava karismaattisia. Karismaa ei voi ostaa isollakaan rahalla. Sitä on tai sitä ei ole.

Valinnat menivät oikein, mutta sitä jotain Koikkalainen jäi hiukan kaipaamaan.

Sitä jotain on varakuninkaaksi jääneessä Kalle Jussilassa.

Kalle on pelimies. Kallesta säteili eletty elämä.

Se jokin näkyi eritoten Kallen duetossa tangokuningatar Susanna Heikin kanssa. Sen Aki Samuli hävisi 10–0.

Makuasioita kaikki, tangokuninkaallisetkin. Asiat voi aina nähdä monella tavalla.

Mietipä nyt vaikka kaunista kesäistä metsää.

Aurinko paistaa, leppeä tuuli puhaltaa, männyt humisevat, kuusikot kukoistavat. Vehreys suorastaan tökkää silmään. Ötökkää pörisee, lintua lentää; maassa mönkii mäyrää, kettua ja supikoiraa.

Siinä romantikon silmä lepää.

Talousmieheen sama näkymä vaikuttaa täysin toisin. Hänelle se tietää hurjaa tuottoa.

Suomen metsien puumassa lisääntyy miljoonalla kuutiometrillä joka kesäpäivä.

Se on iso pläjäys puuta. Päivän kasvun voi muuttaa vaikka kasaksi, josta voi tehdä vuoden pehmopaperit 12 miljoonalle ihmiselle.

Vessapaperi ei hetkessä lopu.

Miljoonakasvu ei ole hihasta tempaistu. Se pohjautuu MTK:n laskelmiin.

Metsiä voi tyytyä vain ihailemaan, mutta voi puusta tehdä muutakin kuin vessapaperia.

Valinta on sinun. Mitä teet, ihailetko vain vai pyyhkäisetkö kesämaisemalla?

Koikkalainen suosittaa kompromissia. Ensin mainittu vaihtoehto on hyvä, mutta pitää olla realisti. Mitä sitten, kun tulee iso hätä?

Laatokan pohjoisrannalla sijaitsee Pitkärannan kaupunki. Siellä on kotiseutumuseo, jossa vaikuttaa suorapuheinen johtaja Antonina Varagina. Häntä ovat jututtaneet Karjala-lehdessä Pentti Väistö ja Tuula Koponen.

”Meille on tärkeää, että kerromme sota-aikojen historiasta totuudenmukaisesti. Me hyökkäsimme, suomalaiset puolustivat isänmaataan”, Antonina Varagina sanoo kaunistelematta.

Museon näyttelyt kertovat niin talvisodasta, Leningradin piirityksestä kuin surkeasta Afganistanin sodasta.

”Kymmeniä impilahtelaisia poikia joutui rintamalle Afganistanissa eivätkä läheskään kaikki palanneet. Jos henki säilyi, rintamalle jäi ainakin sielu tai jalat. Sota oli poliittinen virhe. Eräs poika pyytää tässä näyttelyssä olevassa kirjeessään, että jos sota oli virhe, palauttakaa edes jalkani”, Varagina kertoo.

Se on korutonta kertomaa.

Afganistanin sodassa omaiset sentään tiesivät, missä omat pojat ovat. Vladimir Putinin aikaan vuonna 2015 sinkkiarkkuja tulee yön hämyssä Itä-Ukrainasta.

Se on logistinen kummajainen. Sinnehän ei yksikään venäläinen sotilas ole johtajansa mukaan jalallansa astunut.

Taru on totuutta ihmeellisempi. Sinkkiarkkupojat ovat varmaan olleet vapaaehtoisia.