Yksikään tervejärkinen ihminen ei lähtisi vapaaehtoisesti Suomeen, jos ei olisi oikeasti pakko

Morjens! Lupauksensa mukaisesti Koikkalainen on siirtymässä kohti etelää.

Niin pitkälle on jo päästy, että paraikaa Koikkis istuu Ukrainassa Lvovin kaupungissa Nota Bene -nimisessä hotellissa ja sulattelee matkan varrella tapahtununutta.

Kun Koikkalainen lähti mennä viikolla aamuvarhaisena torstaina Hämeenlinnasta matkaan, nousu junaan oli hätkähdyttävä.

Normaalisti Rovaniemeltä etelään matkaava juna on tyhjä, nyt Koikkalainen nousi keskelle ihmispaljoutta ja raskaasti makaavaa ilmaa.

Junaan oli tullut yöllä Kemissä pari vaunullista pakolaisia. Oli naisia, oli lapsia, oli vielä isompi joukko nuoria tai keski-ikäisiä miehiä. Suurin osa ehkä Irakista.

Näkymä oli yksinkertaisesti surullinen. Mitä ne pienimmät, sirkeäsilmäiset pojat tekevät täällä tähän aikaan vuorokaudesta, reippaina ja luottavaisina, reput selässään, pipot päässä?

Olipa maasta poistumisen syy mikä tahansa, vaikea on uskoa, että yksikään tervejärkinen ihminen lähtisi vaikkapa Irakista vapaaehtoisesti kaukaiseen Suomeen, jos ei olisi oikeasti pakko vain tulla.

Ongelma on valtaisa. Se on suuri Suomelle, mutta vielä suurempi on se on näille onnettomille.

Jälkeen jäi myös Senaatintorin suurmielenosoitus, josta ei ole herunut sen kummallisempaa perään.

Porukka on pysynyt siinä, mitä ympärillä näkyy. Kotimaan uutisia ei ole seurattu. Tarkoituksella.

Matka kohti Moldovaa on sujunut ongelmitta, kiitos vain kysymästä. Ensimmäisenä päivänä ajettiin suunnitelmien mukaan aamusta iltaan läpi Viron ja Latvian ja oltiin Liettuan pääkaupungissa Vilnassa yömyöhällä.

Hostelli Jamaica Vilnan vanhankaupungin kupeessa on oikein miellyttävä paikka. On menoa, on valpasta nuorisoa ja mikä parasta, yönsä saa nukkua tyhjien olutkorien päälle rustatuissa sängyissä.

Koikkalainen kuvitteli olutkorien olevan täynnä pulloja, nukkui yönsä kuin tukki ja heräsi virkeänä uuteen aamuun.

Eikä muuta kuin matka-Mersuun ja kohti Puolaa.

Puolasta ei sen enempää. EU:hun vakiintunut maa, elintaso noussut selvästi, aamupalalla pöydässä pötsikeittoa. Pinta-alaa ja asukkaita piisaa, mutta ei niin paljon kuin naapurimaassa Ukrainassa, jonne Koikkalainen on nyt siis pariksi kolmeksi päiväksi asettautunut.

Määränpää on Moldovan pääkaupunki Chisinau – ja sieltä sitten toista reittiä takaisin.

Tämä ei ole sitä taistelevaa Ukrainan itäpäätä, Donetskeja sun muita.

Sinne on matkaa satoja kilometrejä eivätkä taistelut separatistien kanssa täällä tunnu. Tai tuntuvat ne ehkä niin, että Ukrainan talous on täysin rapakunnossa.

Länsimaiselle turistille tämä on hiukan vaivalloista, mutta halpaa lystiä. Yllätyksiä voi aina tulla, mutta näin on askelmerkit loppumatkaa ajatellen laitettu. Ken liikkuu, se näkee. Vanha viisaus pätee.

Maanantaina pitää vaihtaa pari rengasta. Sitten matka jatkuu halki Ukrainan auringonkukka- ja maissipeltomerien. Täällä on vielä kesä, vaikka lehtipuiden värit alkavatkin elää. Moldovassa odottavat surkeat tiet ja viininviljelykset, jotka jatkuvat horisonttiin saakka.

Porukassa on hyviä automiehiä, jotka onneksi ajavat mielellään. Kilometrejä kertyy. Jobbari oli myynyt kolmivaihteisen auton. Vaihteita oli neljä, mutta yksi oli piilotettuna epäkunnossa. Totuus valkeni asiakkaalle pian. ”Siitä selvittiin kyllä huumorilla”, jobbari kertoi.

Tarina ei kerro, oliko asiakaskin huumorimiehiä.

Perästä kuuluu taas.