Vihreiden edustama luonto- ja ympäristökäsitys ei selvästikään ole lyönyt läpi Suomessa.
Teksti:
Esko Valtaoja

VAIMO väittää mökkirannassamme säädyttömästi pelehtivää pariskuntaa meriharakoiksi, mutta mitä ne Nuasjärvellä tekisivät?

En kyllä osaa vastaankaan väittää. Erotan toisistaan grillibroilerin, ilolinnun ja Aku Ankan, mutta paljon pitemmälle ei lintutuntemukseni ulotu

 

OLISI toki hienoa tunnistaa suvereenisti pihapiirimme kaikki eliöt. Joka kevät tartun kyllä päättäväisesti laulaviin lintukirjoihin ja kasvioppaisiin, mutta ei vain onnistu. Hattiainen vastaa suunnilleen kirjani kuvaa, mutta se pentele visertää DWIID TWUIT ja oppaani mukaan sen pitäisi sanoa TWIUT TWUUT. Niinpä eksaktiuteen tottuneena tutkijana minun on pakko luokitella se tieteelle tuntemattomaksi uudeksi lajiksi. Korvanniemen mökkimme näyttää olevan sellaisten tukikohta.

 

ONNEKSI lajitunnistus ei ole tärkeää omille luontoelämyksilleni. Minulle rakkainta on saada istua laiturilla illan hämärtyessä, aistia koko maailma ympärilläni, ja antaa ajatusteni hortoilla minne haluavat. Minussa on enemmän Havukka-ahon ajattelijaa kuin lintubongaria tai eräretkeilijää.

 

ANGLOSAKSISESSA maailmassa korkealle arvostettu kirjallisuuden laji on nature writing, jolle ei oikein löydy suomalaista vastinetta. Englantilaisissa ”luontokirjoissa” luonto on osa ihmisen maailmaa, siihen nivoutuvat niin historia, tiede, taide kuin henkilökohtaiset kokemuksetkin. Kaikkien tällaisten kirjojen kantaisä on tietysti Henry Thoreaun Walden, jossa ei suomalaisesta alaotsikosta huolimatta suinkaan eletty metsässä vaan kylän laitamilla.

 

SUOMI taas pursuaa eräkirjoja, joissa sen syvempiä fundeeraamatta metsästetään, kalastetaan ja yövytään laavussa kahdenkymmenen asteen pakkasessa. Niissä sivistystä korpeen paennut mies on vain pieni osa luontoa; naiset taas eivät eräkirjoja kirjoitakaan. Mahdetaanko tällaista luontoon katoamista ymmärtää edes Ruotsissa?

 

IHMISEN luontosuhde on myös politiikkaa. Vihreät riemuitsevat nyt vaalivoitostaan, mutta paikkaluvun kasvu oli lähes pelkkää vaalimatematiikkaa. Vihreiden edustama luonto- ja ympäristökäsitys ei selvästikään ole lyönyt läpi Suomessa; puolueen kannatus junnaa vajaassa kymmenessä prosentissa vuosikymmenestä toiseen. Ja vähäisintä se on juuri siellä, missä luontoa on eniten tarjolla.

 

HELSINGIN punavihreässä kuplassa on muodikasta olla hipsteri luonnonsuojelija, mutta suurimmassa osassa oikeasti vihreää ja vehmasta Suomea ei juuri kannata tunnustautua riinpiisiläiseksi, ei ainakaan kapakassa viikonloppuiltana. Niin erilaisia ovat suomalaistenkin käsitykset luonnosta, sen merkityksestä ja arvosta.

X