Olen ollut kaupunkilainen koko kuusikymmentäviisi elinvuottani.
Teksti:
Esko Valtaoja

Olen ollut kaupunkilainen koko kuusikymmentäviisi elinvuottani. Lapsena saatoin pihan perällä huusissa käydessäni tosin katsella oven raosta aidan toisella puolella laiduntavia lehmiä, mutta kyllä Kemin Toijärventiekin kaupunkia oli, ainakin virallisesti. Ja saimmehan mekin lopulta vesijohdot ja sisävessat, kun muutimme ruutukaava-alueelle.

 

Jossain vaiheessa lainsäädäntö muuttui niin että mikä tahansa kylä saattoi julistautua kaupungiksi. Nyt kaupunkeja ovat niin Juankosket kuin Raisiotkin, vaikka oikeastaan maailman todellisiin suurkaupunkeihin verrattuna edes Helsinki ei ole mikään stadi muualla kuin alkuasukkaiden kuvitelmissa.

 

Kaupunkilaisuudessa on hohtonsa. ”Maalainen” on kautta aikojen ollut haukkumasana, yksinkertaista tai peräti vaarallista rahvasta tarkoittava. Englanninkielen roisto, ”villain”, tarkoitti sekin alun perin vain maataloustyöläistä. Bönde mikä bönde, ketomoukari, landepaukku – pilkkasanoja riittää, ja yhä uusia keksitään.

 

Ivailun takana on kymmenentuhatta vuotta historiaa. Tarvittiin aikamoinen määrä ihmisiä yhdessä ja samassa paikassa, ennen kuin varsinainen kulttuuri, sivilisaatio, saattoi saada alkunsa. Paimentolaisilla tai pikkukylien maanviljelijöillä oli vain hyvin rajoitetut mahdollisuudet luoda uutta, oli kyse sitten henkisestä tai fyysisestä elämästä. Sata ihmistä ei pysty siihen mihin satatuhatta, vaikka kaikkea aineellista omaisuutta ei tarvitsisikaan kantaa jatkuvasti selässään.

 

Voimme haaveilla jaloista villeistä tai aidosta, luonnonmukaisesta elämästä, mutta ihmiskunnan historia on silti kaupunkien historiaa ja kulttuurimme kaupunkikulttuuria, Lähi-idän ja suurten jokilaaksojen ensimmäisistä kaupungeista oman aikamme metropoleihin.

 

Vuosituhannesta toiseen ihmiset ovat halunneet kaupunkeihin, koska siellä tapahtuu muutos, siellä ovat niin haasteet kuin mahdollisuudetkin – elämä, joka ei ole loputtomiin vain sitä yhtä ja samaa.

New York, New York! If I can make it there, I’ll make it anywhere! lauloi Frank Sinatrakin.

 

Yli puolet maailman väestöstä asuu nyt kaupungeissa, ja osuus kasvaa jatkuvasti. Niin kasvavat haasteetkin: miten tehdä kaupungeista yhä inhimillisempiä elinympäristöjä pelkkien kasvavien slummien ja aivokuolleiden asumalähiöiden sijaan.

Nakuttelen tätä Bordeaux’ssa, jossa haaste on otettu tosissaan. Vain yksi esimerkki: koko elävä keskusta on yhtä kävelykatua, toisin kuin saman kokoisessa Helsingissä. Sopii tulla ottamaan oppia. Täällä on tilaa elää ja hengittää – kaupunkiluonnossa, ihmisen luonnossa.

X