Herätkää

Kannan päässäni tärähtämätöntä kuvaa Rovaniemen kaupungin kaduista ja rakennuksista vuodelta 1978. Silloin lähdin ylioppilaskirjoitusten jälkeen Helsinkiin opiskelemaan.

Jaa artikkeliLähetä vinkki
Kannan päässäni tärähtämätöntä kuvaa Rovaniemen kaupungin kaduista ja rakennuksista vuodelta 1978. Silloin lähdin ylioppilaskirjoitusten jälkeen Helsinkiin opiskelemaan.
Teksti:
Jari Tervo

Olen vieraillut synnyinkaupungissani kymmeniä kertoja lakkiaisten jälkeen. Tuon tuosta huudahdan vanhemmilleni tai sisarukselleni, miten kaupunkiin pulpahtelee uusia, kiiltäviä rakennuksia. Koskas tuo pytinki on tähän ilmestynyt? Se on seisoskellut siinä parikymmentä vuotta, minulle vastataan.

* * *

Rakastan jo kadonnutta kaupunkia.

Muistan tukun Rovaniemen Palloseuran jalkapallosankareita 1970-luvulta, mutten yhtään nykyistä. Sankarit olivat ennen valtavia. Vai näyttääkö pienen ihmisen silmin kaikki keskikokoinen suurelta, tai ainakin suurenmoiselta?

Kun itse on metrin mittainen, kaksimetrisen pakin pää huitelee pilvissä. Nyt saman tunnelman aikaansaamiseksi jalkapalloilijoitten pitäisi olla kolme metriä ja kuusikymmentä senttiä pitkiä.

* * *

Viisitoistametrisen kerrostalon täytyisi kurottaa nyt kolmenkymmenen metrin korkeuteen. Silloinkin se olisi vain säilyttänyt entisen kokonsa. Ihmiset, esineet, talot ja asiat pienevät ennen kuin ne loppuvat kokonaan.

Entiset kotini Asemieskadulla ja Vanamokadulla vaikuttivat kutistuneen, kun viimeksi niitä näin. Miten mahduimme poikien kanssa ajamaan Jopoillamme rengasta viiden lakanan kokoiseen pihaan?

* * *

Meitä kiellettiin syljeskelemästä pihamaan kalliille, melankoliselle öljysoralle, koska se oli siivotonta ja epähygieenistä. Levittäisimme vielä tauteja. Kun olin koulupoika, lähes aina jokin tauti oli äidin ja isoäidin mukaan liikkeellä. Unissa tauti otti ihmisestä ihmiseen liukuvan murhaavan varjon muodon.

Lapsuuden talot ovat pienentyneet. Kuva: Kalle Tervo.

Lapsuuden talot ovat pienentyneet. Kuva: Kalle Tervo.

Myönnettiin poikien kanssa vastahakoisesti syljeskelymoite ansaituksi, ja kun kriitikot poistuivat koteihinsa katsomaan Lauantaitansseja, siirryttiin räkimään sivistynyttä pilkkaa pyöräkellarin ovenkahvaan. Tuskin ankarat tautimme siitä mihinkään leviäisivät.

Vanamokadun musta lautavuo­raus alkoi tuoksua pihkalta, kun lämmitimme sitä suurennuslasilla. Sitä ei sattunut mukaan, joten pitkälti päälle viisikymppinen ei voinut testata, toimiiko musta lauta samalla lailla kuin neljäkymmentä vuotta sitten. Myös veikkaus- ja lottokuponkien käräyttäminen suurennuslasilla kuumentamalla lienee kuollut harrastus.

* * *

Isovanhempieni talo näytti yhtä valkoiseksi rapatulta kuin aina ennenkin. Yläkerran ikkuna näytti puolittuneen niistä päivistä, kun eno-Pentti pisti levysoittimen neulalla Led Zeppelinin kakkosta ja väitti elämäni muuttuvan kappaleen aikana. Hän oli oikeassa.

Pitkän hetken Hirvaskadun pihalla odottelin isoäitini ja isoisäni ilmestyvän nurkan takaa. Isoisä ihmettelisi, miten kammottavia aukkoja venäläisten klassikkojen tietämyksessäni on, ja isoäiti tarjoaisi lasillisen vahvaa ja makeaa vattumehua. Mutta eivät he ilmestyneet nurkan takaa.

Vain kirjoittamalla herättää henkiin kuolleet, rakkaat sukulaiset.

X