Jari Tervo: Orjuutta on maailmassa enemmän kuin koskaan
Jääkentille tai puuvillapelloille härkävaunuissa rahdattujen inkeriläisten, enimmäkseen naisten ja lasten, kohtalo oli orjan elämä.
Kaarlo Kurko toimitti vuonna 1943 kirjan karkotettujen inkeriläisten kirjeistä. Jääkentille tai puuvillapelloille härkävaunuissa rahdattujen inkeriläisten, enimmäkseen naisten ja lasten, kohtalo oli orjan elämä. Heidän isänsä ja miehensä tapettiin.
Monet karkotetuista menehtyivät sietämättömissä oloissa. Vähä kala ja niukka leipä.
Inkeriläisten arkiset kirjeet järkyttävät. Ne ovat eleetön kuvaus ajasta, joka ei ole vieläkään päättynyt. Katri-niminen inkeriläinen kirjoitti ystävälleen Turkestanista 20. kesäkuuta 1937:
”Meidät on tuotu tänne jo 1935. Kysyt vielä milloin pääsemme kotipuoleen. Sitä en voi sanoa. Ei meillä ole mitään määrää. Ja sitten kysyt millainen täällä on ilma. Täällä on oikein kuuma. Nyt on kuumuus 50 astetta. Mutta vielä se nousee seitsemäänkymmeneen. Sitten se vasta on oikein sauna. Meillä kananmunan saapi panna kiehumaan ilman tulta. Se kypsyy maan päällä hiekassa.”
Katria paistettiin, mutta Hiipinän kaivoksille Kuolan niemimaalle passitettua nuorta miestä, joka allekirjoittaa kirjeensä pelkällä W-kirjaimella, pakastettiin. Hän kirjoittaa sedälleen Inkeriin 18. maaliskuuta 1936:
”Kyllä täällä on Inkerin suomalaisia kuollut jo monta tuhatta. Ruumiitakaan eivät hautaa, heittävät vaan tuonne hangelle vuoren juurelle. Sitten kun lumi sulaa, lupaavat haudata. Kun ihminen kuolee, niin ryöstävät ne häneltä kaikki vaatteet ja panevat päällensä. Ei ihmisen henki ole täällä kopeekankaan arvoinen. Jos vahti tahtoo, niin hän voi ampua joka päivä monta miestä ja naista.”
Inkeriläinen nainen ”E. L-n.” kirjoittaa kirjettä ”kaukaisesta Siperiasta” konttorin ikkunan alla 11. kesäkuuta 1931:
”Tänään kun minusta tuntuu päivä niin ikävältä ja vakavalta niin ilmoitan teillekin uusija kuulumisia että se pikku ainoa poikamme rakkain joukostamme saatimme tänään ruumishuoneeseen. Hän kuoli eilen 10 päivä kesäkuuta klo 6 ilta sairastettuaan 2 ja puoli viikkoa tuhkarokkoa.”
Tämä kuva painuu syvään: laiha nainen kirjoittaa parakin ikkunan alla eilen kuolleesta ainoasta pojastaan, rakkaimmasta joukossamme.
Turkestaniin orjuuteen pakotetun Katrin kohtalo on vähintään yhtä julma kuin ainoan poikansa menettäneen äidin.
”Olen ihan yksinäni. Neljä pikkulastani ja mieheni kuolivat. Kaikki silloin ensimmäisenä vuonna ja puolen vuoden sisällä. He kaikki sairastivat sydämen tautia. Ja siihen tautiin kuoli täällä oikein paljon meidän puoleisia. Minulla on kovin ikävä täällä yksinäni. Mutta enhän täällä ainoa ole.”
Katri ei todellakaan ollut ainoa orjuutettu silloin. Tänään hänellä olisi vielä enemmän kohtalotovereita, vaikka kuvittelemme elävämme valistunutta aikaa.
Australialaisen Walk Free Foundation -ihmisoikeusjärjestön arvion mukaan maailmassa elää tällä hetkellä yli neljäkymmentäviisi miljoonaa ihmistä orjuudessa.
Heitä on enemmän kuin koskaan. Niin moni laiha nainen kirjoittaa parakin ikkunan alla.