Palomies Mononen
Kun jännitän Ponja Tautiaisen tai Maisa Käkäräisen menestystä, usein palaa mieleeni seitsemän vuoden takainen mökkikesä. Opetin Kallelle ja hänen serkuilleen suomea.
Pienet pojat lämpenivät kielemme rikkaudesta. Heidän äitinsä hääräilivät lähistöllä, joten tyydyin kiltteihin kultakimpaleisiin: sotamies rannalla, palikat niskassa, lasikukko, timanttiset rossit, Mikkelin kittaajat ja niin edelleen.
Serkkujen äiti kuuli pätkiä opetustuokiostamme. Hänen silmänsä laajenivat, kun hänelle valkeni, että oppitunnin aiheena oli hänelle täysin vieras laji, sananmuunnokset. Sananmuunnos tarkoittaa siis tätä: ”Liisan vannassa” on sananmuunnoksena ”Vaasan linnassa”. Sananmuunnos-sanan sananmuunnos on munansaannos. Hyvin yksinkertaista, hyvin lapsellista. Keski-ikää lähestyvä, korkeasti koulutettu nainen ihmetteli, oliko kirjailija itse keksinyt nämä muljauttelut.
* * *
Jouduin kieltäytymään kunniasta. Isot pojat olivat opettaneet minulle samat veivaukset 1960-luvun puolivälissä, kuten kaikille muille rovaniemeläisen kerrostalon pikkupojille. Isot pojat taas olivat kuulleet äidinkielemme helmet isoiltaveljiltään ja naimattomilta setämiehiltään.
Klassikot ovat kulkeneet vuosikymmeniä katkeamattomassa ketjussa poika- ja miespolvelta toiselle. Viimeistään armeijassa uskonnolliseen tai poroporvarilliseen kotikatveeseen unohtuneet vihittiin puberteettisiin kielenkuoppiin.
* * *
Sananmuunnokset ovat elävää kulttuurihistoriaa, mutta vuosientakaisena mökkikesänä paljastui, että ne kulkivat kirjaimellisesti miespolvelta toiselle. Ne olivat vain vajaan puolen kansan kulttuuria. Eivät naiset näitä harrasta.
Timanttiset rossit. Kuva: Kalle Tervo.
Pienille tytöille ei kukaan ollut opettanut sananmuunnoksia serkkujen äidin lapsuudessa, eivät edes isot tytöt. Pieni tyttö on aikuisena naisena kuvitellut miehen puhuvan politiikkaa, kun tämä on suunnitellut kunnanhallitusta.
Sananmuunnokset ovat yleensä typeriä, seksistisiä, sovinistisia, homokammoisia ja konservatiivisia. Muuta anarkiaa ne eivät julista kuin kielen kumousta. Sananmuunnoksissa loukataan kaikkia vähemmistöjä.
Harvassa ovat vompaukset, joissa hohotetaan sotahulluille, mutta kaikki alan harrastajat tuntevat siviilipalvelusmies Pentti Hilkurin. Myös hänen kaukainen sukulaisensa Pentti Hirvonen muistetaan. Otaksuttavasti Pentti Hirvosia tallustelee maamme teitä satoja, ellei tuhansia. Kumarran heidän edessään syvään. Heidän tiensä läpi suomalaisen peruskoulun on ollut kivinen.
* * *
Edelle kirjoitetun jälkeen tuntuu vaikealta väittää sananmuunnoksia hauskoiksi, mutta valitettavasti ne ovat myös sitä. Poliittisesti epäkorrekteille asioille nauraessaan nykyihminen potee syyllisyyttä. Yhtä tukalalta tuntuu varmasti eläinten oikeuksia puolustavasta, sotaa vihaavasta vegaanineidosta, joka kiihottuu upseerien univormuista. Hän ei mahda sille mitään. Kyllä hän saa niin tehdä eikä hän silti petä aatettaan.
* * *
Tämän asian tajuaa vasta nelikymppisenä: maailma on kaikkea muuta kuin oikeaoppinen.
* * *
Pienille tytöille pitäisi opettaa sananmuunnoksia paitsi kielellisistä myös sosiaalisista syistä. Jos muunnokset olisivat kaikkien arkikulttuuria, välttyisimme arveluttavilta lasten nimiltä ja mahdollisesti surullisilta ihmiskohtaloilta: Jussi Hämäläinen, Olli Virkkunen, Katja Pakkanen, Jukka Hurri, Kullervo Pellinen, Pasi Kuutti. Ihmisen nimi ei ole hänen vikansa. Se on hänen vanhempiensa vika.
Sananmuunnokset eivät armahda edes suurmiehiä. Pietari Pieni tai Pietari Keskisuuri ei huvita ketään, mutta Pietari Suuri kyllä. Kun kasvaa suureksi, paisuu naurettavaksi.