Rakastan kalaa
Hämmästyin kalan muotoa. Se oli täydellisen neliskanttinen ja tasapaksu. Väriltään se oli vaalea ja siinä kulki harmaita juovia. Kysyin äidiltä, mikä on nimeltään näin erikoisen mallinen kala. Pakastesei, äiti vastasi.
Miellyin heti. Pakasteseitä ei esiintynyt Rovaniemen seudun luonnonvesissä, mutta Pökkylän Iikan huurrealtaassa sitä parveili satamäärin. Sen nahka oli tyylikästä, sinistä pahvia eikä se ollut limainen, kuten muut kalat.
Kun pakasteseitä tunnusteli vasta Pökkylän altaasta ongittuna, se ratisi herkullisesti. Se ei maistunut paljon miltään, joten se ei maistunut pahalta, kuten esimerkiksi sipatti, pohjoisen kouluissa käytetty julma ja yleinen rangaistus.
Koulukeittiön kunniaksi on myönnettävä, että kalasopassa keittäjät käyttivät pakasteseitä. Se teki keitosta herkullisen ja ruodottoman.
* * *
Pakastesein jälkeen uusi kulinaristinen harppaus oli isän uunisiika. Hän latoi lauantaisin vuokaan neljä pikkusiikaa, liemeksi valkoviiniä, liemeen sipulia, kalojen päälle korppujauhoa ja kaiken huipulle isot lohkareet voita. Suolaa ei säästelty. Eväs oli erinomaista. Erityisesti pidin siiannahan päällä kärähtäneestä korppujauhosta. Söin rapean nahan aina ensimmäisenä.
Opiskeluaikoina tutustuin Valintatalon panssariseen pikkuherkkuun, tonnikalaan. Haarniskan alta paljastui mössö, joka opintorahan tilille ilmestymistä seuraavana päivänä tuntui lohduttavan. Seitsemänkymmentäluvun puolivälissä rahaa haettiin käteisenä pankista ja mieluummin ennen sen sulkeutumisaikaa. Kun rahanhaku ei kiireessä pysynyt mielessä, viikonloppuna syötiin kymmenen purkkia tonnikalaa.
Tuna ei maistunut enää sunnuntai-iltana niin hyvältä kuin tavallisesti, mutta kuitenkin paremmalta kuin kaurapuuro, jota jouduin syömään yhden helvetin pitkän pääsiäisen, kun olin unohtanut, että pankit menevät kiinni kiirastorstaina jo yhdeltä.
* * *
Vasta parikymppisenä opiskelijana tutustuin silakkaan. Isän periaatelinjauksen mukaan merikala ei koskaan saavu silmä kirkkaana Rovaniemelle, josta on merelle matkaa sentään toistasataa kilometriä. Siksi kotona ei syöty silakkaa. Pohjoisessa jalolla kalalla on edelleen ikävä maine minkinrehuna. Myöhemmin olen syönyt silakkaa tuhansia kiloja: paistettuna, savustettuna, halstrattuna, marinoituna ja muutaman kerran raakana.
Viidenkymmenenkahden vuoden korkeassa iässä söin ensimmäisen kerran ostereita. Kati piti aterian ajan pöydällä kännykkää tilatakseen ambulanssin. Osteri maistui mereltä, aivan yhtä hyvältä kuin pakastesei, jopa paremmalta.
Nyt kun suomalaiset joki- ja järvivedet loiskivat jäistä vapaina, suomalaiset lähtevät kalaan. Sitä en ole koskaan oppinut. Katiskan käyn heittämässä kerran päivässä Näsijärveen, mutta sinne ui vain erittäin pieniä kaloja, oikeastaan minulle tuntemattomien kalojen pienoismalleja.
Jukka-enoni kehuskeli muutama viikko sitten väsyttäneensä kymmenkiloisen hauen. Valitin niin ison hauen maistuvan pesäpallomailalta. Jukan mielestä hauessa juju ei olekaan maku, vaan sen pyydystys, taistelu miehen ja ison kalan välillä. Siitä on taidettu kirjakin kirjoittaa.
Enoni innostamana minunkin oli pakko opetella pyytämään kalaa. Näin se menee: ”Puoli kiloa graavia siikaa, kiitos.”