Jenni Haukio: Suomalaisessa kansanperinteessä lintujen ja ihmisten läheisyys on voimakkaasti läsnä.
Vielä 1800-luvulla pääskysten uskottiin vaipuvan talvella horrokseen.
Suvi-illan kuulaus, kaislikon rahina, mustavalkoisten siivekkäiden kuhina mökin räystäillä…
Pääskysestä ei päivääkään, kertoo vanha suomalainen sananlasku kesän käynnistymisestä. Vaikka monikaan ei vielä ole mökkikautta avannut, ovat ensimmäiset pääskyt jo ehtineet maahamme. Lintujärjestö Birdlife Suomi uutisoi haarapääskyhavainnosta Naantalissa huhtikuun puolivälin kieppeillä.
Vielä 1800-luvulla pääskysten uskottiin vaipuvan talvella horrokseen ja viettävän osan talvea veden pohjassa. Mielikuva vedenalaisessa maailmassa talvehtivista pikkulinnuista on unenomainen ja mystinen, kuin sadun tai fantasiaromaanin sivuilta.
Jopa kasvitieteilijä Carl von Linné uskoi pääskyjen talvihorrokseen. Sittemmin on saatu selville, että todellisuudessa nämä hurmaavat linnut talvehtivat Länsi-Euroopan rannikoilla.
Suomalaisessa kansanperinteessä lintujen ja ihmisten läheisyys on voimakkaasti läsnä. Lintumyytit ja -uskomukset ovat yleisiä myös sukulaiskansojemme kulttuuriperinnössä. Itämerensuomalaiset pyyntikansat uskoivat maailmankaikkeuden syntyneen vesilinnun munasta.
Vietämme parhaillaan kansalliseepoksemme Kalevalan 180-vuotisjuhlavuotta. Kalevalassa maailma syntyi Väinämöisen polvelle munineen sotkan munasta, mutta myös monet muut linnut vaikuttavat merkittävissä rooleissa läpi eepoksen. Eipä meitä turhaan ole kutsuttu vesilinnun kansaksi.
Kalevalan vanhimpien runojen mukaan ihmisen kuollessa sielu poistui suun kautta, otti linnun hahmon ja lensi taivaaseen.
Suomalainen vanha kansa kunnioitti pääskysiä ja muita pikkulintuja. Ne olivat tervetulleita kodin pihapiiriä vilkastuttamaan – saattoivathan ne olla vaikkapa läheistenkin vainajien sieluja. Pääskystä tarkkailtiin myös, koska sen lentokorkeudesta saattoi ennustaa sateen tuloa. Ennen sadetta pääskyt kiertelivät lähellä vedenpintaa hyönteisiä jahdaten.
Itämerensuomalaisessa muinaisrunoudessa tunnetaan kertomuksia, joissa pääsky kokoaa maailman sukeltamalla maata merenpohjasta. Melkoinen urakka vain 20 gramman painoiselle olennolle.
Bongasin muutama viikko sitten Taivallahden rantapuistikolla meriharakkapariskunnan, ”haematopus ostralegus” tai englanniksi ”oystercatcher”. Jokin sydämessä vavahti.
Ulkoluodoilta yhtä hyvin kuin kaupunkimaisemista tuttu hätkähdyttävän kaunis lintu se siellä nokki maata ja tepsutteli kohti kivikkoa. Kohti kesää ja aurinkoa, kohti vapaita, kiireettömiä päiviä.