Jenni Haukion kolumni: Mustia mehiläisiä
Ensimmäiset mehiläiset tuotiin Suomeen Virosta 1750-luvulla pölkkypesissä.
JO kolmatta kesää asuttavat Kultarannan perinnemaisemaa ihmisrakkaat ja suurta iloa tuottavat suomenlampaat Ystävä, Kikka, Kepponen ja Ester karitsoineen. Muutaman kivenheiton päässä lampaista sijaitsevat kahdeksan pesäpönttöä, joissa asuu lähes 500 000 hivenen pienempää luonnonihmettä, apis mellifera melliferaa eli mustaa mehiläistä.
VIELÄ 1800-luvun lopulla suurin osa maailman mehiläisistä oli väritykseltään tummia. Ihmisen toiminnan vaikutuksesta mehiläisrodut sekoittuivat ja hybrideistä tuli vihamielisiä. Tämä johti siihen, että mustia mehiläisiä ryhdyttiin määrätietoisesti hävittämään eikä niitä 1960-luvulla enää juuri ollut jäljellä. Myöhemmin mustan mehiläisen perimän huomattiin vastaavan yli tuhat vuotta vanhojen fossiilien perimää.
Alkuperäislajia, joka ei ole aggressiivinen vaan päinvastoin säyseä, ryhdyttiin elvyttämään.
SUOMEEN mehiläinen ei päätynyt omatoimisesti. Ensimmäiset yksilöt tuotiin Virosta 1750-luvulla pölkkypesissä. Nämä kovan onnen uudisasukkaat eivät selvinneet ankarista talvistamme. Suomen mehiläishoitohistoria käynnistyi varsinaisesti vasta Ruotsista vuonna 1777 tuodun mehiläisyhteiskunnan myötä.
MEHILÄISPESIIN lähietäisyydeltä tutustuminen on unohtumaton kokemus. Miksi? Koska aiemmin ei ole tullut ajatelleeksi, kuinka ihmeellistä on, että mehiläiset muodostavat monimutkaisesti toimivan yhteisön, jonka palvelukset ekosysteemille ovat korvaamattomia. Lähes kolmannes kaikesta syömästämme ruuasta sekä monet käyttämistämme hyödykkeistä ovat riippuvaisia mehiläisten pölytyksestä. Useimmat hedelmät, vihannekset, kahvi, puuvilla…Jos mehiläisiä ei olisi, emme siis tänä kylmänä alkukesänä olisi saaneet lämmittäytyä yhdenkään höyryävän kahvikupillisen äärellä!
EEVA KILVEN oivallisessa runossa Hyttynen ja iso liha todetaan hyttysestä: ”…sekin on oman maailmansa keskus, sekin on ”minä”, ja sillä on velvollisuuksia itseään ja lajiaan kohtaan…”
SAMANKALTAINAN ajatus tuli mieleeni Kultarannan mustia mehiläisiä seuratessa. Kun näitä miniatyyriolentoja tarkastelee lähemmin, tuntee itsensä jollakin selittämättömällä tavalla avuttomaksi. Kilven sanoin ”isoksi lihaksi”, joka ei voi kuin nöyrtyä sen tosiasian edessä, että näillä hyvin pienillä siivekkäillä on tässä universumissa niin paljon kokoaan suurempi tehtävä.
PS. Mielenkiintoisia lisätietoja mehiläisten historiasta ja kasvatuksesta löydät Suomen Mehiläishoitajain Liiton sivuilta: mehilaishoitajat.fi. Varo mehiläisinnostuksen puremaa!