Lintuja ja hiiriä

Ne pesivät parvekkeillamme, ruokailevat pihoillamme, hypähtelevät terassipöytien alla nokkimassa murusia ja toisinaan vain pysähtyvät näköpiiriimme ikään kuin hetkellisinä tilataideteoksina. Ne osaavat jopa järjestää mediakohuja kuten Helsingissä Forumin katolle pesinyt huuhkajapariskunta tai niiden lajitoveri, Olympiastadionin televisio­selostustasanteella viihtynyt ”Bubi”.

Opiskeluaikoinani kävelin vuosien ajan samaa reittiä yliopistolle. Reitin varrelle kuului pitkiä riviä matalia pensasaitoja, joita varpuset kansoittivat. Niiden paperinohut, eloisa sirkutus, lumihiutaleenkevyet liikahdukset ja intensiivisen herkät tummat silmät, jotka saattoi katseellaan tavoittaa vain sekunnin sadas­osiksi, olivat lähes meditatiivinen kokemus arjessa. Ajan oloon kiinnyin juuri näiden pensaiden varpusiin ja ryhdyin suhtautumaan niihin vanhoina ystävinäni. Sittemmin olen lukenut, että varpusten määrä on Suomessa viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana puolittunut. Yksikään lintulaji ei ole itsestäänselvyys.

Ihmisen tarjoama talviruokinta auttaa lintuja selviytymään kevääseen. Esimerkiksi sinitiainen joutuu tankkaamaan moninkertaisesti oman painonsa verran ruokaa selvitäkseen hengissä pakkasyön yli. Kun katsoo talvi-iltojen hyytävässä kylmyydessä sisätilojen lämpimästä ulos ja näkee siellä sinnitteleviä pikkulintuja, syntyy auttamisen halu kuin itsestään. Kotipihojen ruokinnan ansiosta Suomessa talvehtiikin runsaasti lintuja, jotka eivät täällä muuten pärjäisi.

Suomen kauneimmaksi linnuksi luonnehdittu meriharakka on yhä yleisempi näky kaupunkiympäristössä. Kuva: Jenni Haukio.

Viime vuonna erehdyin hankkimaan lintujen ruokintatelineen, joka osoittautui käytännössä niin sanotusti sudeksi. Täyttipä siemeniä annostelijaan sitten miten huolellisesti tahansa, suurin osa eväistä tippui talvituiskuissa maahan. Näin ollen keittiön ikkunasta seurailtiin iltaisin tyytyväisen oloisia ruokailevia parvia – ei tosin lintuja laudalla, vaan pulleita, iloisia metsähiiriä maan kamaralla. Saman hyytävän talven ankaruudessa nekin joutuivat selviytymään. Pääasia, että ruokailijoita riitti.

Hiiret kotiutuivat viime talvena myös kellariimme. Muovipusseissa linnuille hamstratut auringonsiemenet ja talipallot olivat pussien tyhjyydestä päätellen maistuneet alku-, pää- ja jälkiruuaksi läpi talven. Kevätsiivouksen yhteydessä hyllyltä nostettiin nakerreltu pahvilaatikko, josta löytyi kuuden hengen porukka. Laatikon kannen avauduttua harmaat, pienet päät kääntyivät salamannopeasti ylöspäin. ”Veljet, oliko tämä nyt tässä?”. No eihän se ollut, kaveriporukka vapautettiin läheiseen metsikköön.

Suomessa on havaittu 468 luonnonvaraiseksi luokiteltua lintulajia. Tammikuun viimeisenä viikonloppuna lintuja tarkkaillaan jälleen koti­pihoilta. BirdLifeSuomen järjestämän Pihabongaus -tempauksen 26.–27.1. tarkoituksena on innostaa ihmisiä tarkkailemaan lähiluontoa. Samalla välitetään tietoa lintujen suojelusta ja kerätään arvokasta tietoa linnustostamme. Viime vuonna pihojen tavallisimmat lajit olivat talitiainen, sinitiainen ja harakka. Loistaudista kärsineet viherpeipot olivat vähentyneet selvästi ja oikullisia urpiaisiakin oli tavattu edellisvuotta vähemmän.

Itse aion olla jälleen mukana Piha­bongauksessa ja omistaa talvisen tunnin lintujen tarkkailulle. Vaikkei lajitunnistuksia roppakaupalla kertyisikään, saa joka tapauksessa viettää rauhallisen hetken talven maagisen luonnon ja huikean kauniiden lentävien ihmeiden parissa. Lintujen olemuksen ja liikkeen monimuotoinen este­tiikka on elokuvaa parhaimmillaan.