Melomalla luonnonyhteyteen

Samalla varmuudella kuin puut pian pudottavat lehtensä tuo syksy mukanaan esikoiskirjat sekä jo tuttujen tekijöiden tuoreimmat hengentuotteet. Kirjamaailman tahti on niin ankara, ettei monikaan luetuista esikoisista pitkään ehdi mielen päällä viipyillä, kun uudet lukukokemukset jo jättävät kiinnostavatkin avaukset taka-alalle.

Muistijälki kuitenkin piintyy. Jostain se tämäkin Leikaksen kirja vain mieleeni putkahti, syyskuun toisena sunnuntaina keskellä Hietaniemen merenselkää – meloessa.

* * *

Kesäkuun alussa uutisoitiin, että melonta on nyt harrastuksena kenties suositumpi kuin koskaan. Retki- ja harrastusmelontaan tulee jatkuvasti uusia innostuneita – ja sen myös huomaa. Minne tahansa vesistöjen äärelle sitä kesän kuluessa sattuikin, melojan tai pari bongasi oikeastaan takuuvarmasti. Eikä mikään ihme: melominen on ympäristöystävällistä, koko perheelle sopivaa, rentouttavaa, koko kehon kuntoa edistävää luontoliikuntaa.

Hartiavaivoja helpottavana se sopii aivan erityisesti niille, jotka istuvat tunnista ja päivästä toiseen näyttöpäätteen äärellä töitään tekemässä. Täydellistä.

* * *

Tänä kesänä melomisharrastuksen hiljakseen aloittaneena olen kokenut lajissa samaa kuin marjametsällä samoilussa, ulkosaariston kallioilla vaeltelussa tai puissa kiipeilyssä – tosin viime kokemuksesta jälkimmäisessä on kulunut aivan liian pitkä aika.

Miksei aikuinenkin voisi kiipeillä puissa? Kuten Helena Anhava runossaan toteaa: ”Älä päästä itseäsi tietyn ikäiseksi, älä tietyssä asemassa olevaksi, niin olet vapaa tällaisenakin kevätpäivänä istumaan tavaratalon rappusille syömään tötteröjäätelöä.”

Siinäpä elämänohjetta kaikenikäisille.

* * *

Luonnonyhteyden kokeminen on tunne, jota ei voi ostaa mistään tavaratalosta, tunne, jota kukaan läheinen ei voi hyvästä sydämestäkään toiselle tarjota. Sitä ei vain saa mistään muualta kuin hakeutumalla vih­reän, virtaavan, kovan, kallioisen, viljavan, metsäisän tai minkä tahansa luonnonympäristön äärelle.

Lintuja rakastavalle melominen avaa perspektiivin, jota ei millään muulla tavoin vesillä liikkuessa koe. Luonnonvesillä uidessa pääsee tietenkin ”nenätuntumalla” kiinni vedenpintaan, mutta harva liikkuu polskien niin nopeasti, että ehtisi lintujen läheisyyteen. Moottorivene puolestaan pelottaa säikyimmät siivekkäät jo kaukaa. Meloessa lipuu tavallaan osaksi lintujen valtakuntaa, niiden reviirille, mutta kunnioittavasti ja varoen, tiettyä tasavertaisuutta tuntien.

* * *

Suomi meren, järvien ja jokien runsasvetisenä saarivaltiona tarjoaa upeat puitteet melomisharrastukselle, asuipa sitten kaupungissa tai maalla. Melominen on luonnonyhteyden mahdollistajana eräänlainen mökkeilyn sisarkokemus ilman jo lapsuudesta tuttua siirtymäriittiä, automatkaa mökille.

Melominen on mahdollisuus kokea luonnonyhteyttä. Kuva: Jenni Haukio.

Vesille hujahtaminen kaupungin keskusta-alueilta tuntuu erikoisen ylelliseltä, kuin olisi hetkessä singahtanut kesäiseen idylliin, jonne pääseminen yleensä on sen usein pitkästyttäväksi käyvän, joskin samalla rakkaan ja turvallisella tavalla tutun kilometritaipaleen takana.

* * *

Muidenkin kuin lintuhavaintojen tekeminen on kanootin kyydistä kiehtovaa; harmoninen vesielementti jotenkin virkistää koko ajattelua ja inspiroi mielikuvitusta. Tulee näitä Leikaksen romaanihahmolle ominaisia pohdiskeluja. Siellä Taivallahden selällä meloessa tuli esimerkiksi ihailtua Soutustadionin valkeanklassista arkkitehtuuria, sen muotojen puhdasta kauneutta.

Kun vielä samaan horisonttiin piirtyi Olympiastadionin tornin profiili, tuli mieleen, miltä Helsingin silhuetti näyttäisi vesiltä, jos kaikki talot ja rakennukset olisivat valkoisia. Olisiko kaupunki vielä nykyistäkin elegantimpi vai tuntuisiko yksivärisyys koko maisemaa hallitessaan sittenkin liian latistavalta?

Mitäköhän mieltä Sylvi Saimo olisi ollut?