Taas niityt vihannoivat
Jo joutui armas aika. Ja käsittämättömän nopeasti se jälleen joutuikin, olen viime aikoina kuullut monen suusta.
Jotenkin kesän tulo, vihreään ja lämpöiseen helähtämisen nopeus aina onnistuu yllättämään. Aivan samoin kevättulvat yllättävät vesistöjen läheisyydessä asuvat ja ensilumi autoilijat. Vaikka olemme notkeaa neljän vuodenajan kansaa, onkohan meillä jokin heikkous sopeutumiskyvyssämme vuodenaikojen taitekohtiin?
Talven vaihtuminen kevääseen, kevään kesään, kesän syksyyn ja syksyn talveen on aina yhtä suuri hämmennyksen ja käytännöllisen kömpelyyden aiheuttaja. Ikään kuin mieli ei seuraisi tarpeeksi nopeasti perässä, vaikka ennusteet kyllä kertovat lämpötilojen suuristakin vaihteluista pienellä aikavälillä.
Kesäkatu polttaa, mutta sitä ei voi uskoa ennen kuin omat aistit ovat asian todentaneet. Se on mahdollista esimerkiksi, kun hikoilee pitkähihaisissa ja -lahkeisissa päällysvaatteissa kaupungilla kesän ensimmäisenä helteisenä päivänä.
Aivan selvästi sopeutumisongelmat vuodenaikojen taitekohdissa eivät koske kaikkia. Sillä jo tuon kesän ensimmäisen hellepäivän aikana kaupunkikuvassa vilisee lyhyttä hellemekkoa ja kevyttä havaijipaitaa.
Monet osaavat ottaa lämmöstä kaiken irti, heti ensimmäisestä päivästä lähtien. Kuinka he tarkenevat, voi kysyä, vaikka perustellumpi kysymys lieneekin, miksi itse ei osaa pukeutua lämpömittarin mukaan. Miksi mieli laahaa vielä edellisessä vuodenajassa?
Jo joutui armas aika. Se joutui niin nopeasti, ettei enää aikaakaan, kun Oy Suomi Ab menee kiinni. Näinhän sitä heinäkuun lomasesongin käynnistyessä kliseisesti tavataan sanoa. Niille, joille kesäkuu on täysi työkuukausi, ei ikkunoista vielä näyttäydy vihannoivia niittyjä saati laihoa laaksossa puhumattakaan kauniisti laulujansa visertävistä linnuista.
Heinäkuu on jotain etäistä, unenomaista, vielä tavoittamatonta. Se on särkymätön haave, koskematon idylli. Kesä alkaa vasta ensimmäisestä lomapäivästä, joka odottaa muutaman sadan sähköpostin päässä.
Jo joutui armas aika. Yhtä vääjäämättömästi joutui taas kohina Suvivirren ympärillä. Niin että sopiiko sitä laulaa koulun kevätjuhlassa vai eikö sovi, on kysytty jo parina vuonna. Minkäköhän kristillistä alkuperää olevan yhteiskunnallisen asian tai elementin sopivuutta tai sopimattomuutta seuraavaksi kysellään?
Ajatellaan vaikka kristillistä ajanlaskuamme. Eikö ole väärin pakottaa kaikki suomalaiset uskontokuntaan katsomatta toimimaan yhteiskunnassa, jossa aikakäsitys perustuu Kristuksen oletettuun syntymävuoteen?
Entä jos se loukkaa niitä, jotka eivät usko Kristukseen?