Juha Kauppinen: Aion olla kuin koira, koska emme ole täällä ikuisesti

Katselen koiraani, joka köpöttää aamulenkillä määrätietoisesti samaan suuntaan kanssani. Se on kymmenenvuotias. Se lähtee todennäköisesti autuaammille maille ennen minua. Ajatus on julma, mutta niinhän tämä menee. Vielä kauheammalta tuntuu, että en saa olla lasteni ja muiden läheistenikään kanssa aina, vaan meidänkin tiemme eroavat sitten joskus pysyvästi.

Ikuisuutta ei ole olemassa. Ajattelen sitä nykyään päivittäin. Toivon, että tuolla ajatuksella olisi voimaa muuttaa minua.

Ystäväni kertoi burnoutistaan. Hän teki koko ajan töitä. Painoi pitkän päivän toimistolla ja kotiin palattuaan kaivoi ensimmäiseksi läppärin esille ja jatkoi puurtamista. Koetti saada maailman valmiiksi, vaikka eihän sitä saa.

Sitten häntä alkoi huimata. Huimasi joka kerran, kun käveli konttorin ovesta sisälle. Oli pakko ottaa sairauslomaa ja muuttaa tavat pysyvästi. Niin hän teki. Perhe kiittää tietysti, ja mieskin vaikuttaa tasapainoiselta.

Hetkittäin samastun ystävääni. Äskettäin olen kirjoittanut artikkelia, joka on vaatinut töitä iltamyöhään. Aamulla olen kumartunut ensimmäiseksi läppärille. Pienen tiedonmurusen etsimiseen menee joskus tunteja, ja murusia on ollut lukemattomia.

Äsken suljin juttuni tiedoston viimeisen kerran ja lähetin sen pois käsistäni. Mutta kroppa ei osaa pysähtyä. Vatsaa korventaa, hartiat ovat jumissa, tunnen oloni kymmenen vuotta ikäistäni vanhemmaksi.

Koira sen sijaan näyttää nauravan. Kun tulimme äsken kotiin, se tassutteli olohuoneeseen, kiepsahti sohvan nurkkaan ja alkoi sitten tehdä sitä, mitä se yleensä tekee: ei mitään. Se katsoo välillä minuun, välillä ohi ja läähättää hitaasti. On niin kuin se tajuaisi, miksi olemme täällä.

Jorma Luhta kirjoitti Metson kuolema -kirjassaan, että on osattava olla niin kuin metso: jos kävelee maassa makaavaa puunrunkoa pitkin, ei saa alkaa ajatella, että putoaa, pitää vain mennä.

Tänään aion olla niin kuin koira. Menen sohvalle ja katson ulos ikkunasta. Puissa on jo yllättävän paljon keltaista. Se on tullut sinne niinä viikkoina, jotka olen tuijottanut tietokoneen ruutua.

Lapset tulevat koulusta parin tunnin kuluttua. Tavallisesti se on se hetki, jolloin keskittymiseni hajoaa, siirryn suljettujen ovien taakse kirjoittamaan ja manaan itsekseni kuinka vielä joskus hankin erillisen työhuoneen. Lapset hiipivät ja kuiskivat. Ovat taitavasti hiljaa.

Mutta koska nyt aion olla kuin koira, katselen ikkunasta tienmutkaa. Odotan että he ilmestyvät sinne reppuineen ja värikkäine takkeineen. Ja kun ovi aukeaa, menen heitä vastaan. Emme ole täällä ikuisesti.

Tuon ajatuksen annan muuttaa itseäni.