Pääkirjoitus: Suurin suru

MARRASKUUSSA 2010 elämäni muuttui. Salama iski perheeseeni, mutta en vielä silloin ymmärtänyt, miten rajusti.

Elokuussa 2011 hautasin paitsi puolisoni, myös omat tulevaisuudensuunnitelmani ja -haaveeni. Jouduimme poikani kanssa havahtumaan elämän haavoittuvuuteen ja arvaamattomuuteen.

Surumatka oli opettavainen. Tunsin vihaa, jota en voinut kohdistaa kehenkään, koska syöpäsairaus ei ole kenenkään syy. Terapeutti opetti minulle, ettei surusta turhaan puhuta työnä: uupuneena lepäsin kaikki vapaa-ajat. Suoritin elämää ilottomana.

Murhe painoi ja erityisen raskas se oli sunnuntaiaamuisin. Halusin, että joku soittaisi minulle, mutta kun puhelin soi, en jaksanut vastata.

Kävin töissä, naureskelin kahvipöydässä, valmistin ruokaa ja leivoin. Ostin uuden asunnon ja sisustin sen. Raivasin kesämökin puutarhan ja lähdin juhannuksena ystävien kanssa mökille.

Näytin ehkä normaalilta, mutta kaiken keskellä olin yksin. Halusin paeta sisäiseen maailmaani.

Jokaisen ihmisen suru on uskoakseni erilainen. Kiertämällä sitä ei voi ohittaa, vaan on astuttava sisään ja otettava vastaan, mitä tuleman pitää. Tämän tien kulkenut tietää, ettei elämää voi pilkulleen suunnitella, koska huomenna kaikki voi olla aivan toisin.

Senkin oppii hyväksymään.

Tässä Seurassa eduskunnan puhemies Eero Heinäluoma kertoo menetyksestään. Läheisimmän ihmisen kuolema on elämän suuri käännekohta, josta toipuminen vie usein vuosia, vaikka ihmiset ympärillä saattavat kuvitella muuta. Tätä tekstiä kirjoittaessani saapui pysäyttävä tieto Keskustan puheenjohtajan Juha Sipilän pojan kuolemasta. Omien kokemusteni jälkeen en voi olla miettimättä, miten paljon huippupoliitikoilta vaaditaan. Edes surutyöhön ei olisi aikaa, kun vaalit lähestyvät.

Surun keskellä elävää ei juuri lohduta tieto siitä, että ajan kanssa helpottaa – että tulee taas aika hymyillä. Totta se kuitenkin on.