Pääkirjoitus: Voimattomat

Luin varhaisteini-iässä kotini kirjahyllystä Martin Greyn omaelämänkerrallisen teoksen Kaikkien rakkaitteni puolesta. Kirja kertoo puolanjuutalaisen antiikkikauppiaan tarinan Varsovan ghetosta ja Treblinkan keskitysleiriltä.

Järkyttyneenä mietin, miksi sen annettiin tapahtua. Miksi kukaan ei voinut mitään?

Viime viikolla muistettiin holokaustin uhreja, kun Auschwitzin keskitysleirin vapauttamisesta tuli 70 vuotta. Keskitysleireillä kuoli miljoonia juutalaista ja muiden vähemmistöjen edustajia.

Olin jo työelämässä, kun Jugoslavia natisi liitoksistaan. Bosnian sodassa serbit piirittivät hallituksen hallinnassa olevaa Sarajevoa huhtikuusta 1992 helmikuuhun 1996. Sarajevon piirityksessä kuoli 11 000 ja haavoittui 50 000 ihmistä. Tarkka-ampujista ja kranaatinheittimien kylvämästä kuolemasta kerrottiin joka ilta uutisissa. Taas etniset ryhmät sulkivat toisiaaan keskitysleireille ja tekivät julmia teloituksia.

YK rauhanturvaajineen näytti vain voimattomuutensa ja neuvottomuutensa. Kukaan ei voinut mitään.

Jugoslavian hajoamissodan sotasyyllisyyskysymyksiä puidaan yhä Haagin kansainvälisessä tuomioistuimessa.

Julmuudessaan Ruandan kansanmurha vuonna 1994 on yksi kauheimmissa. Kauniissa afrikkalaisessa maassa huturyhmät kiihotettiin tappamaan naapureitaan ja tuttaviaan. Sadan päivän joukkomurhassa äärihutut tappoivat 800 000 tutsia ja maltillista hutua kepein ja viidakkoveitsin.

YK tai kukaan ei voinut mitään.

2015 elämme jälleen kuohuttavien uutisten keskellä: Ukraina. Al Qaida. Isis. Boko Haram. YK ja muut kansainväliset yhteisöt ovat taas osoittaneet kyvyttömyytensä.

Jälkikäteen historiaa tarkasteltaessa voi huomata tapahtumakulkuja ja kriittisiä hetkiä, jolloin olisi ollut pakko puuttua tapahtumiin. Aikalaisten on tapahtumien vyöryssä vaikeampi hahmottaa, mihin esimerkiksi Ukrainan tilanne voi vielä johtaa.

Lapsena ajattelin, että kaikki toisen maailmansodan aikana eläneet olivat tavallaan syyllisiä holokaustiin – kai he nyt olisivat voineet tehdä jotakin.

Niin, mitä?