(Päivitetty: )
Teksti:
Jani Kaaro

En tiedä lohduttaako tämä, mutta on tämä enemmän kuin älä tuijota ruutua ja 10 muuta vinkkiä parempiin yöuniin.

Harva asia puhuttaa näinä päivinä niin paljon kuin unettomuus. Unettomuuden sanotaan olevan uusi kansansairaus. Sen hoitamiseksi kehitetään uusia lääkkeitä, ja niitä odotellessa uniongelmiin testataan vanhoja lääkkeitä uusilla annostuksilla. Toisaalla taas kehitetään lääkkeettömiä hoitoja, jotka tähtäävät esimerkiksi ahdistuneen mielen rauhoittamiseen. Paradoksi on, että samalla kun tiedämme unesta, unettomuudesta ja unihäiriöistä enemmän kuin koskaan, on myös unettomuudesta tullut suurempi ongelma kuin koskaan. Mutta olisiko tässä yhteys? Onko unen medikalisoinnilla jotakin tekemistä uniongelmiemme kanssa?

Näinä mielensäpahoittajien aikoina on syytä ensin kertoa, keitä kaikkia en halua tällä kirjoituksella loukata. En ketään. Sanottakoon, että tunnen suurta kunnioitusta kaikkia niitä tutkijoita kohtaan, jotka selvittävät unettomuuden ja unihäiriöiden biologisia syitä. Heidän ansiostaan tiedämme miten suprakiasmaattinen tumake säätelee vuorokausirytmiä ja millainen rooli oreksiini-GABA -järjestelmällä on unen ja valveen neurologisessa säätelyssä. Se kaikki on kovin kiehtovaa. Opimme koko ajan lisää, ja yksi tämän tutkimuksen kunnioitettava tavoite on löytää keinoja auttaa unettomuudesta kärsiviä. Lisäksi olen tietoinen, että unikilinikoilla koetetaan löytää ratkaisuja hyvin moniongelmaisille potilaille; on kroonista kipua, kroonisia sairauksia, pitkäaikaisia traumoja ja mitä tahansa, mikä estää ihmisiä nukkumasta. En kritisoi tällaista arvokasta työtä.

Toivon itse asiassa, että ette lukisi seuraavaa kritiikkinä, vaan pikemminkin näkökulman laajentamisena. Koetan sanoa, että uni ja nukkuminen ovat jotakin paljon enemmän kuin mitä biologinen tutkimus  voi paljastaa. Nostakaamme siis katseemme pois medikalisoidusta unesta  ja katsokaamme laajemmalle. Miten ennen nukuttiin? Miten muu maailma nukkuu? Miksi uniongelmat ovat leimallisesti länsimaisten 24/7 -kulttuurien ongelma?

Uni ja nukkuminen ovat yksi suosituimmista aiheista mediassa, joten kaikki aikaansa seuraavat tietävät suunnilleen saman tarinan. Ihmisen pitäisi nukkua suunnilleen seitsemän tuntia vuorokaudessa. Oikea tapa nukkua on mennä nukkumaan illalla, nukkua läpi yön, ja herätä aamulla. Jos ihmiset nukkuvat joka yö alle seitsemän tuntia, heidän riskinsä kuolla ennenaikaisesti lisääntyy. Jos ihmiset nukkuvat joka yö enemmän kuin kahdeksan tuntia, silloinkin ennenaikaisen kuoleman riski lisääntyy. Vaikutustapaa ei tiedetä, mutta helppo oletus on, että tämä tapahtuisi sairastavuuden kautta. Unenpuute voi esimerkiksi altistaa tyypin 2 diabetekselle ja korkealle verenpaineelle.

Unettomat, miltä maailmanne näyttää näitä tietoja vasten? Eikö olekin verratonta nukkua huonosti yöstä toiseen tietäen, että nämä huonosti nukutut yöt voivat tuoda sairauden ja leikata vuosia elämästä. Tuoko tämä tieto teille paremmat yöunet? Eikö? Sitä arvelinkin.

Lohdutukseksi voin sanoa, että yöunen pituuden ja ennenaikaisen kuoleman riskin selvittäminen on viheliäisen hankalaa. Esimerkiksi vuonna 2013 julkaistusta kriittisestä katsauksesta ilmenee, että tulokset ovat melkoinen sekasotku. Analyysissä oli mukana 55 tutkimusta ja ne kertovat meille seuraavaa: Kahdessa tutkimuksessa lisääntynyt kuolemanriski oli yhteydessä vain lyhyisiin yöuniin, 16 tutkimuksessa vain pitkiin yöuniin, 14 tutkimuksessa sekä lyhyisiin että pitkiin yöuniin ja 23 tutkimuksessa yhteyttä ei havaittu. Useimmissa tutkimuksissa, joissa yhteys havaittiin, se oli heikko, ja tulokset vaihtelevat myös sukupuolittain ja ikäryhmittäin.

Tutkijat nostavat esiin myös muita ongelmia. Ensinnäkin, lähes kaikki tutkimukset perustuvat ihmisten itse ilmoittamiin unimääriin. Miten luotettavia nämä ovat? Jos sinun pitäisi ilmoittaa miten paljon olet tällä viikolla nukkunut, kuinka tarkasti osaisit sen ilmoittaa? Miten hyvin osaat arvioida, kuinka kauan kieriskelit sängyllä sen jälkeen, kun viimeisen kerran katsoit kelloa? Eräässä tutkimuksessa ihmiset kirjasivat ylös kuinka kauan he olivat nukkuneet samalla kun liikeaktiivisuusranneke mittasi unijakson pituutta. Tulos oli, että ihmisten arviot olivat pääsääntöisesti pielessä: useimmat uskoivat nukkuneensa enemmän kuin he oikeasti olivat nukkuneet.

Toinen ongelma on niin sanottu päinvastainen kausaliteetti. Mediassa usein tulkitaan, että liian lyhyet tai liian pitkät yöunet ovat osatekijä, joka vie ihmisen ennenaikaisesti hautaan. Toinen mahdollisuus kuitenkin on, että ihmisten terveydessä on perusongelma, joka oireilee lyhyinä tai pitkinä yöunina, ja tämä perusongelma altistaa ennenaikaiselle kuolemalle. Sama ongelma vaivaa nykyään niin muodikkaita tutkimuksia, joissa on selvitetty istumista ja ennenaikaisen kuoleman riskiä. Sairailla ihmisillä kun on taipumus viettää enemmän aikaa istuallaan.

Kolmantena ongelmana voisi vielä mainita sen, että vaikka unesta ja terveydestä on kysymys, monissakaan tutkimuksissa ei ole otettu huomioon unilääkkeiden käyttöä.

Mikään tästä ei tietenkään tarkoita, etteikö liian lyhyillä tai liian pitkillä yöunilla olisi yhteyttä ennenaikaisen kuoleman riskiin. Koetan pikemminkin sanoa, että yksiselitteisen vastauksen saaminen on varsin hankalaa.

II

Voisimme nyt kuitenkin katsoa unta ja nukkumista hieman laajemmasta näkökulmasta. Me emme nimittäin aina ole nukkuneet 7-8 tuntia illasta aamuun. Vuonna 2005 historioitsija Roger Ekirch julkaisi mielenkiintoisen kirjan, At Day’s Close: Night in Times Past, ja siinä hän kertoo millainen oli yö silloin, kun meillä vielä oli yö  – eli ennen keinovalon keksimistä. Tarina on kiehtova. Yö oli aikaa, jolloin päivän sosiaalinen järjestys kääntyi nurinniskoin. Yön pimeydessä liikkuivat varkaat, salakuljettajat ja haudanryöstäjät. Vuokralaiset karkasivat yön selkään maksamattomine vuokrineen, loikkarit yrittivät valtionrajojen ylitse ja homoseksuaalit tapasivat kaupunkien laidoilla.

Mutta mitä tekivät rehelliset Jumalaa pelkäävät ihmiset? Koska valoa ei ollut – kynttilätkin olivat arvotavaraa – useimmat menivät pehkuun pian hämärän jälkeen. Se, mitä tapahtui tämän jälkeen, onkin kirjan mielenkiintoisin anti. Ihmiset nukkuivat ensin illasta keskiyöhön. Tämän jälkeen he nousivat ylös tunniksi tai kahdeksi, ja jatkoivat sitten unia noin aamuviiteen tai kuuteen, jolloin oli aika nousta työhön.

Ekirch on löytänyt historiallisista dokumenteista yli 500 viittausta ”kahteen uneen”. Kahden unen välillä ihmiset nousivat kohentamaan tulta ja juttelemaan. He kävivät tarpeillaan, polttivat tupakkaa, harrastivat seksiä, rukoilivat ja jotkut jopa kävivät vieraisilla naapurissa. Varakkaammat saattoivat polttaa kynttilää voidakseen lukea. Ajan rukouskirjoista löytyy rukouksia, jotka on nimenomaisesti tarkoitettu luettavaksi kahden unen välillä. Yksi ajan lääketieteellinen opus on sitä mieltä, että paras hetki hedelmöityä on nimenomaisesti kahden unen välissä.

Ekirchin havainto kahdesta unesta on mielenkiintoinen. Antropologit ovat kuvanneet samanlaisia unirytmejä kulttuureista, jotka elävät ilman keinovaloa. Yöllä herätään seurustelemaan pariksi tunniksi, minkä jälkeen mennään takaisin nukkumaan. Näissä kulttuureissa nukkuminen on myös hyvin kollektiivista: suuri määrä ihmisiä vauvasta vaariin nukkuu samassa tilassa. Itse kuvittelen, että tällainen kollektiivinen nukkuminen tuhinoineen, vauvan kitinöineen ja kuorsauksineen luo turvallisuutta.

Mutta mitä tapahtuu länsimaisille nukkujille, jos heiltä pannaan valot pois? Näin tehtiin tunnetussa tutkimuksessa 1990-luvulla, ja tulokset olivat mielenkiintoisia: Vapaaehtoiset alkoivat lyhyen sopeutumisjakson jälkeen nukkua kahdessa jaksossa.
Mielenkiintoisesti tavallisin länsimainen unihäiriö on se, jossa herätään keskellä yötä ja uni ei tule – kuin ehkä parin tunnin päästä. Jos tätä tarkastellaan antropologisia havaintoja ja Ekirchin löytämiä historiallisia havaintoja vasten, voidaan kysyä, onko tämä unihäiriö ollenkaan? Toki se on ongelma, jos yöunet sen takia jäävät vähäiseksi, koska on pakko nousta aamulla. Mutta biologisen häiriön sijasta se voi olla vain yksi inhimillinen unirytmi.

Me puhumme unesta usein kuin se olisi hauras ja herkästi tasapainonsa menettävä järjestelmä. Jos tuijotat puhelimen ruutua liian myöhään illalla, sininen valo täräyttää nukkumista säätelevän fysiologisen järjestelmän epäsynkroniaan. Voi tietysti olla näinkin, mutta isossa kuvassa uni ei näytä minusta erityisen hauraalta.  Tiedämme, että kullakin kulttuurilla on omat tapansa nukkua ja unirytmimme sopeutuu ympäristöön ja kulttuurisiin tapoihin. Tiedämme, että jotkut metsästäjä-keräilijät voivat nukkua pitkin vuorokautta silloin kun siltä tuntuu. Tiedämme, että monet kansat nukkuvat edelleen kahdessa jaksossa, kuten mekin teimme ennen keinovaloa. Lisäksi unirytmimme sopeutuu yhtäjaksoiseen uneen illasta aamun. Näin tekee oma moderni kulttuurimme, mutta niin tekevät myös jotkut metsästäjä-keräilijät. Minusta on vaikea ajatella, että mikään näistä olisi biologisesti oikea tapa nukkua; ne ovat erilaisia  unisopeumia, ja kulttuurisia sellaisia.

Yksi mielenkiintoinen unisopeuma koskee nukkumisympäristön ääniä. Meikäläisessä kulttuurissa monet häiriintyvät äänistä, ja siksi nukkumisympäristö koetetaan tehdä mahdollisimman hiljaiseksi. Mutta miten ihmiset nukkuvat Kairon keskustassa, jossa kaupunki on yhtä meluisa yöllä kuin se on päivällä. Tätä tutki Emory-yliopiston antropologi Carol Worthman ja hän havaitsi, että ihmiset nukkuivat noin kahdeksan tuntia vuorokaudessa: Kaksi tuntia keskellä päivää siestan aikana, ja noin kuusi tuntia yhteen pötköön yöllä.
Eräs antropologi, joka oli asunut vuosia Afrikassa, mainitsi minulle samasta asiasta henkilökohtaisessa keskustelussa. Hän sanoi, että elämä afrikkalaisperheessä saattoi olla tavattoman meluisaa, mutta ihmisillä ei ollut mitään vaikeuksia ottaa päivänokosia tämän melun keskellä.

Kulttuurisista unisopeumista erikoisimman on kuvannut antropologi Margaret Mead.  Mead työskenteli 1940-luvulla Balilla, ja häneen teki suuren vaikutuksen balilaisten lasten kyky nukahtaa tilanteessa kuin tilanteessa. Tällä saattaa olla jotakin tekemistä sen kanssa, että Balilla lasten uskottiin olevan jumalia, ja siksi heitä oli kannettava sylissä joka hetki ensimmäisen puolen vuoden ajan. Heidän jalkansa eivät saaneet tuona aikana koskettaa maata. Sylissä ollessaan he oletettavasti tottuivat nukahtamaan kaikenlaisissa tilanteissa.
Balin tapauksessa on kiinnostavaa kuitenkin se, että lapset saattoivat nukahtaa – ja usein nukahtivatkin – kesken kiihkeää emotionaalista tilaa. Toisin sanoen, jos he pelkäsivät jotakin tai olivat vihaisia, he pakenivat väkevää tunnetilaa nukahtamalla. Tämä kyky säilyi aikuisuuteen, ja oli osa balilaista elämänmenoa. Mead kuvaa tapauksen, jossa miestä syytetään varkaudesta ja syytetty nukahtaa keskelle vihaisia syytöksiä; palvelija rikkoo esineen ja nukahtaa häpeästä ja pelosta; ja vanhempi lapsi nukahtaa samaan sänkyyn, jossa hänen äitinsä parhaillaan synnyttää. Mielenkiintoisesti meikäläisessä kulttuurissa nämä tapahtumat tekisivät meistä valppaampia, ei unisempia.

Kulttuurilla on siis valtava vaikutus siihen, miten me nukumme. Jos katsomme miten toinen puoli maailmaa nukkuu, monet nukkuvat maassa tai lattialla, kovalla alustalla, ilman tyynyä, usein ilman peittoa, yhdessä toisten kanssa,  jopa kanojen ja koirien kanssa, nousten keskellä yötä juttelemaan, viettäen aikaa unen ja valveen välimaastossa, ääniä kuunnellen. He eivät silti koe, että heillä olisi uniongelmia. Me nukumme kotoisassa vuoteessa; meillä on lämpimät peitot ja pehmeät tyynyt; on pimennysverhot ja korvatulpat, häiriötekijät riisuttuna minimiin, mutta meillä uniongelmat ovat kansansairaus. Jos haluamme koskaan ymmärtää tätä ristiriitaa, uskon, ettei vastaus löydy aivokemiasta, vaan kolikon toiselta puolelta; ympäristöstä, kulttuurista, elämäntavasta.

X