Isänpäivän toivotus pygmikylästä

Jos kotoisat sukuopuolistereotypiat kyllästyttävät, pieni kurkistus pygmikylään voi saada kaiken näyttämään toiselta.

Isänpäivä lienee oikea hetki käsitellä lempistereotypioitamme. Tässä pieni valikoima: Naiset ovat aina pysytelleet lähellä leiriä ja keränneet kasviksia ja hedelmiä, kun miehet ovat tehneet pitkiä ja vaarallisia metsästysretkiä tuodakseen kotiin lihaa. 1960-luvun myytti kuului: naiset ovat luontaisia lasten- ja kodinhoitajia, joten he eivät sovellu johtotehtäviin. Tänä päivänä tuo myytti on jotakin sellaista kuin: koska naisilla on enemmän empatiaa, he jäävät vapaaehtoisesti kotiin hoitamaan lapsiaan.

Myytti? Miten niin myytti? Eivätkö nämä ole kuvauksia tosiasioista? Niin tai näin, esittelen seuraavassa afrikkalaisen heimon, joka käy kaikki näitä stereotypioita vastaan. He ovat Aka-pygmejä, ja tiedämme seuraavat tosiasiat, koska Washingtonin osavaltioyliopiston antropologi Barry Hewlett on elänyt vuosia heidän kanssaan ja dokumentoinut heidän elämäänsä.

Aka-pygmit on yksi harvoista antropologisista aiheista, jotka säännöllisesti ylittävät uutiskynnyksen. Syy tähän on yksinkertainen: Aka-isät. Aka-isät ovat niitä empaattisia. Aka-isät ovat niitä, jotka jäävät kotiin lasten kanssa, kun emäntä käy metsästämässä. Aka-isät tyynnyttävät lapsensa antamalla heidän imeä nänniään. Hewlettin vertailevan tutkimuksen mukaan Aka-isät viettävät enemmän aikaa lastensa kanssa kuin isät missään muussa kulttuurissa, ja näissä vertailuissa on ollut mukana myös skandinaavisia maita.

Ovatko Aka-pygmit sitten kääntäneet sukupuoliroolit päinvastoin kuin monissa muissa kulttuureissa? Hewlettin mukaan ei. Salaisuus on siinä, että Aka-pygmien sukupuoliroolit ovat äärimmäisen joustavat. Oli kyse kodinhoidosta tai metsästyksestä, kumpaakaan kategoriaa ei nähdä erityisesti miesten tai naisten työnä. Kumpi tahansa voi tehdä kumpaa tahansa työtä. Jostakin syystä miehet vain näyttävät ottavan enemmän vastuuta lastenhoidosta kuin naiset.

Katsotaan kuitenkin hieman tarkemmin Aka-pygmien metsästystä. Metsästys on usein kollektiivista, niin että koko perhe metsästää yhdessä. Tällöin mies ja nainen pystyttää verkon metsään yhdessä. Tämän jälkeen mies lähtee metsälle etsimään antilooppeja tai muita eläimiä, joita hän koettaa ajaa verkkoon. Jos perheessä on sylilapsi, se kulkee miehen mukana. Nainen jää odottamaan, että saalis juoksee verkkoon, ja sitten hän käy sen kimppuun ja tappaa sen. Tämä on se metsästyksen vaarallinen osuus: antiloopit taistelevat villisti hengestään ja niiden terävät sarvet voivat aiheuttaa todellista vahinkoa. Myös muut saaliseläimet, kuten siat, ovat pelottavia vastustajia.

Hewlettin mukaan naisia pidetään taitavina metsästäjinä, ja he käyvät usein metsällä myös yksin.
Hän kertoo kirjassaan Intimate Fathers eräästä naisesta, joka hoiti perheen metsästykset pitkälti yksin kahdeksannelle raskauskuulle asti, ja oli takaisin metsällä kuukausi synnytyksen jälkeen. Kun lapsi on aivan pieni, isä kulkee lapsen kanssa äidin perässä, ja äiti antaa lapselle maitohörppyä kun kiireiltään ehtii.

Muutama muukin huomio Aka-pygmeistä on tässä yhteydessä mainittava. Ensinnäkin Aka -yhteisö ei ole täysin tasa-arvoinen, vaikka se siltä kuulostaa. Yhteisössä on tiettyjä hierarkkisesti tärkeitä asemia, jotka antavat haltijoilleen valtaa, ja nämä paikat menevät automaattisesti miehille. Huomionarvioista kuitenkin on, että vaikka mies olisi tässä roolissa, se ei millään tavalla oikeuta häntä laistamaan lastenhoidosta. Hän hoitaa lapsia kuten kaikki muutkin miehet.

Mielenkiintoisesti Aka-pygmien perherakenne muistuttaa enemmän ydinperhettä kuin metsästäjä-keräilijöillä useammin tavattavaa laajennettua perhettä. Tästä on se haittapuoli, että jos perheen mies kuolee, ja nainen ottaa uuden miehen, uusi mies ei yleensä ole kiinnostunut huolehtimaan edellisen miehen lapsista. Näiden lasten kuolleisuus on tavallista suurempi, koska äidin omat lapset voivat jäädä yksin äidin vastuulle tai muuten vain huonommalle hoidolle.

MIelestäni koskettavin osuus Hewlettin kirjassa on kohta, jossa hän pyytää Aka-pygmejä kuvaamaan omia vanhempiaan. Näissä haastatteluissa isää muistellaan selvästi lämpimämmin. Isä on se, joka hoitaa, osoittaa empatiaa, on paikalla kun tarvitaan, pyyhkii kyyneleet ja lohduttaa. Äiti on muisteloissa etäisempi ja ankarampi: se, joka pistää lapset töihin vettä ja polttopuita hakemaan ja joka menettää hermonsa, jos lapset eivät tottele. Onko sitten niin, että se osapuoli, joka tuo leivän taloon, tapaa aina olla se äreämpi osapuoli?

On kuitenkin huomattava, että nämä ovat vain aste-eroja. Aka-yhteisössä lapset ovat kaikki kaikessa, arvokkainta mitä on, ja lapsia myös kohdellaan sillä tavalla. Vauvat ovat jatkuvassa kontaktissa isän tai äidin kanssa. Heitä rakastetaan ja heistä välitetään. Kuten toisten pygmien, efejen, sanonta kuuluu: ”Onnellinen on se, jolla on joku, joka kakkaa hänen päälleen.” Hewlettin mukaan tämä summaa hyvin myös Aka-pygmien asenteen lapsiin.

Mitä Aka-pygmit sitten kertovat oman kulttuurimme stereotypioista? Se onkin todella hyvä kysymys. Jos omat sukupuoliroolimme tuntuvat (ainakin joidenkin mielestä) kiveen hakatuilta, ovatko Aka-pygmit kyenneet pyyhkimään ne pois? Vai onko heillä koskaan niitä ollutkaan?
Metsästäjä-keräiljiöistä löytyy monia muitakin ryhmiä, joissa miesten ja naisten roolit ovat hyvin tasa-arvoiset. Naiset voivat osallistua metsästykseen jos haluavat ja nainen voidaan valita päälliköksi ilman murinoita. Kun nämä heimot joutuvat kosketuksiin ympäröivän kulttuurin kanssa – esimerkiksi Malesiassa islamilaisen kulttuurin kanssa – he voivat omaksua islamilaisen käsityksen miesten ja naisten hyvin erilaista rooleista, mutta se on silloin ulkoa kannettua.