Teksti:
Jani Kaaro

Hajahavaintoja uuden median omituisista vaikutuksista

Kun sosiaalinen media ja uusmedia olivat nuoria, niihin kohdistui paljon odotuksia. Ideana oli, että jos äänitorvia saadaan lisää, saamme äänien moninaisuutta ja moniarvoisuutta. Uuden median kautta saisivat äänensä kuuluviin myös ne, jotka valtamedia oli sivuuttanut, ja joiden kirjoituksia ei koskaan julkaistu edes mielipidesivuilla. Vähemmistöt saisivat sanoa sanottavansa, tyrannien salaisuudet tulisivat julki….ah, tuota paremman maailman odotusta.

Nyt kun olemme eläneet sosiaalisen median ja uusmedian todellisuutta, tuo todellisuus ei aivan näytä siltä mitä odotettiin. Kokonainen leegio akateemikkoja ja kommentaattoreita on työn touhussa koettaessaan ymmärtää, mitä oikein tapahtui. Tässä postauksessa nostan esiin yhden aspektin: että uusmedia on luonut äänien kakofonian, jossa vain äänekkäimmät saavat äänensä melusaasteen yläpuolelle.

Jälkiviisaana voisi sanoa, että yksi tutkijoiden ryhmä olisi voinut ennustaa tulevan kehityksen. Jos dilemmana on, miten saada äänensä kuuluviin yhä meluisammaksi muuttuvassa ympäristössä, me ihmiset emme ole ainoa laji, joka on tämän ongelman edessä.  Ongelma on tuttu myös eläinmaailmassa, ja minusta näyttää siltä, että zoologian opetukset pätevät jossakin määrin myös ihmismaailmaan.

Eläintieteilijät ovat pitkään tutkineet, mitä tapahtuu laululinnuille, kun ne muuttavat kaupunkiin. Toisin kuin niiden luontainen elinympäristö, kaupunki on valtavan meluisa, ja suurkaupunki on meluisa aina. Tieliikenne, lentokoneet, rakennustyömaat, ihmisten äänet, haukkuvat koirat – ne kaikki asettavat laululinnun saman kysymyksen ääreen kuin  missä ovat yksittäiset toimittajat, kommentaattorit tai poliitikot. Miten saisin ääneni kuuluville?

Miten linnut ratkaisevat tämän? Yksinkertaista, ne muuttavat lauluaan. Ensimmäinen tapa, millä ne voivat muuttaa lauluaan on, että ne laulavat kovemmalla volyymilla saadakseen äänensä kuulumaan taustamelun yläpuolelle. Toinen tapa on, että ne voivat muuttaa lauluaan yksinkertaisemmaksi. Esimerkiksi talitiaiset lauloivat 1950-luvulla voittopuolisesti ti-ti-tyyy, sitten se muuttui muotooon ti-tyy ja nyt monet talitiaiset laulavat enää vain tyy tyy, ja tämä yksinkertaistuminen on alkanut nimenomaisesti kaupungeista.

Sitten seuraa ajatusleikki, eli otan seuraavassa hieman taiteellisia vapauksia: Ajatelkaamme, että linnun alkuperäinen laulu on monipolvinen ja rikas laverrus, ja kaikki laulun nyanssit sisältävät lajikumppanille jotakin informaatiota. Jos ympäristö on meluisa, ja merkittävä osa informaatiosta hukkuu melusaasteen alle, sen ei kannata enää panostaa informaatioon, vaan panna paukut ydinviestiin.

Kuvitelkaamme edelleen, että linnun alkuperäinen laulu voisi olla jotakin tällaista. ”Olen pieni ja hieno punarinta, minun vatsani hehkuu oranssina, olen terve, voimakas ja taitava toukkien metsästäjä, ja kuulet sen laulustani, joten oi naaras, valitse minut ja sinä kilpailija, pysy poissa.” Meluisassa ympäristössä informaatio tippuu pois ja laulun ydinviesti kuulostaa tällaiselta. ”Ota minut, ota minut. Kilpailija, pysy poissa, pysy poissa.”

Jos katsomme vaikkapa Donald Trumpin retoriikkaa, yhteys laululinnun dilemmaan on ilmeinen. Tässä Trump:

”Puhun laittomasta siirtolaisuudesta. Meidän on pysäytettävä laiton siirtolaisuus. Meidän on tehtävä se. Meidän on tehtävä se. On tehtävä se. Ja kun kuuntelen vastustajiani, joihin demokraatit kuuluvat, meidän on rakennettava muuri, ihmiset. Meidän on rakennettava muuri. Meidän ei tarvitse kuin mennä Israeliin ja kysyä, miten teidän muurinne toimii. Muurit toimivat.”

Trumpin puheet ovat kerta toisensa samanlaisia. Hän on kuin laululintu meluisassa ympäristössä. Sen, mitä hän sanoo, hän usein huutaa, ja hän toistaa säkeitään 3-4 kertaa kuin laulurastas. ”Jos toistat jotakin tarpeeksi kauan, se muuttuu todeksi”, totesi aikanaan Hitlerin halltuksen propagandaministeri Joseph Goebbels.

Pahoin pelkään, että ongelma on rakenteellinen. Valtavassa mediakakofoniassa tehokkain tapa saada äänensä esiin on yksinkertaisesti huutaa iskulauseita, yhä uudestaan ja uudestaan. Ei perusteluita, ei nyansseja, ei informaatiota, vain pelkkiä iskulauseita, joiden toivotaan iskostuvan ihmisten mieliin. Jos tämä on poliittisen retoriikan tulevaisuus, silloin voittavat äänekkäimmät ja röyhkeimmät, ja tässä valossa asiantuntijuus on vain yliarvostettu ja teknokraattinen tyhmyyden muoto, josta aika meni ohi.

Huvittavana yksityiskohtana mainittakoon vielä pari sanaa uusmedian toisesta ilmiöstä. Tarkoitan ”kaikukammiota”, eli samanmielisten taipumusta kerääntyä yhteen ja puhua vain toisten samanmielisten kanssa. Meluisassa ympäristössä tällainen kaikukammio on lähes parasta, mitä voi tapahtua. Niinpä sammakoiden on havaittu hakeutuvan paritteluaikana salaojaputkiin, viemäreihin ja muihin ihmisten rakennelmiin, koska siellä niiden ääni voimistuu. Pari vuotta sitten julkaistussa tutkimuksessa havaittiin, että viemäreihin kokoontuneiden sammakoiden laulu oli neljä desibeliä voimakkaampaa kuin viemärin ulkopuolella, ja kun kurnutus soi näinkin komeasti, ne myös lauloivat pidempään. Ja mikäs on sammakon tai ihmisen omaa ääntään kuunnellessa?

Ongelma ei siis ole uusi eikä ainutlaatuinen. Kuinka saada äänensä kuuluviin? Uuden median piti ratkaista tämä tarjoamalla valtava määrä erilaisia medioita moninaisille äänille, mutta tuloksena olikin kilpailu siitä, kenen ääni kantaa kauimmaksi ja peittää muut.

Ehkä evoluutio tekee meistä poliittisia mölyapinoita. Jos muistatte muutaman vuoden takaisen tutkimuksen, möly ja maskuliinisuus kuuluvat yhteen. Mitä pienemmät pallit mölyapinalla, sitä isompaa ääntä se pitää itsestään. Siinä meille poliittisen retoriikan tulevaisuutta, ja se taitaa olla täällä jo nyt.

 

X