Teksti:
Hertta-Mari Kaukonen

Naapuri silitti lyhyttä tukkaansa.

”Ei teillä kauaa pitkät hiukset pysy tällaisessa talossa”, nainen sanoi.

Olimme juuri muuttaneet pitkähiuksisen mieheni kanssa puukerrostaloon, joka ei kuulunut kaukolämpöverkkoon. Helsinkiläinen 1901 vuonna rakennettu huvila lämmitti seitsemän asuntoaan puulla ja sähköllä, joten vesikin kuumeni sähköboilerilla.

Sähkö on tunnetusti kallis lämmitystapa, joten naapurit suosivat puulämmitystä­ – ja piheilyä.

”Ei tällaisessa talossa käydä puolen tunnin suihkuissa”, meitä valistettiin.

Ei käyty ei. Lämminvesivaraajamme oli niin pieni, että pikasuihku oli aamuisin ainut mahdollisuus. Jos siippakin jonotti samaan aikaan suihkuun, oli oltava erityisen nopea sampoon vaahdottaja.

Onneksi taloyhtiössä oli puusauna, jota sai lämmittää milloin lysti.

Saunan suihkun lämmin vesi ei edes loppunut kesken, sillä siinä oli suora sähkölämmitys. Ensimmäisillä saunomisilla emme tosin uskaltaneet edes kunnolla käyttää lämmitysvehjettä. Valkoisen, ohuen muovikuoren läpi näki sinisenä välähtävän sähkövirran liikkeet. Korjaaja saatiin paikalle vasta ensimmäisen sähköiskun jälkeen, joka ei onneksi ollut kova.

”Jos tänne ovat päässet nämä kaikki toukat, on tänne vesikin päässyt”, korjaaja kauhisteli avattuaan vanhanaikaisen lämmityslaiteen, ennen kuin korvasi sen uudella.

Kun suihkunlämmitin vaihdettiin uuteen, saunasta tuli toinen olohuoneemme. Vajaan kahden vuoden asumisen aikana tuplasimme, ellemme triplanneet, saunapuiden kulutuksen.

Kaikesta huolimatta hiukset pysyivät päässä.

X