Sota, historiantutkimus ja politiikka
Hiljattain julkisuudessa valiteltiin professoritasolta, ettei suomalaisten sota-ajan julmuuksia kuten raiskauksia, ruumiiden häpäisyjä ja sotavankien ampumisia ole tutkittu. Väite on erikoinen, sillä varsinkin akateemisessa historiantutkimuksessa sodankäynnin pimeiden puolien tutkimisesta on tullut viimeisen 10–15 vuoden aikana suorastan valtavirtaa, joka kilpailussa rahoituksesta on pessyt ns. perinteiset aiheet mennen tullen.
Uhrinäkökulma on noussut toisen maailmansodan akateemisessa tutkimuksessa hallitsevaksi. Kuva: Colourbox.
Sotahistorian harrastajan onkin hyvä oppia erottamaan markkinointipuheet ja vakavat tutkimustilanteen kuvaukset toisistaan. Pyrkiessään varmistamaan siivunsa julkisesta huomiosta ja kirjamyynnistä historioitsijat mielellään esiintyvät salattujen totuuksien paljastajina, myyttien kaatajina ja vaikenemisen salaliittojen purkajina. Voin väittää tietäväni, mistä puhun.
Puhe julmuuksien tutkimattomuudesta heijastelee kansainvälisiä trendejä. 1990-luvulta alkaen uhrinäkökulma on noussut toisen maailmansodan akateemisessa tutkimuksessa hallitsevaksi. Tutkimus on halunnut antaa ääneen vaiennetuille kertomalla heidän kokemuksistaan ja kärsimyksistään. Sorretuille ryhmille on haluttu tehdä oikeutta ja tarjota heille jälkikäteistä hyvitystä.
Tällaista tutkimusta ohjaa ns. emansipatorinen eli vapauttava tiedonintressi. Se suhtautuu kriittisesti valtaan ja pyrkii tekemään näkyväksi erilaisia yhteiskunnassamme vaikuttavia piilotettuja alistusmekanismeja. Historia näyttäytyy sille vallankäytön välineenä ja olemassa olevien valtasuhteiden oikeuttajana. Kriittisyydessään se on avoimesti poliittiseen vaikuttamiseen pyrkivää.
Hyvästä esimerkistä käy sosiaalipsykologi Inari Sakin Suomen Akatemialta kolmen vuoden rahoituksen saanut tutkimus, jossa luodataan kansallisten historiannäkemysten suhdetta äärioikeiston kannatukseen. Sen kokeellisessa osassa kohdehenkilöille esitetään ”muistoja toisen maailmansodan aikaisista Karjalan nälkäleireistä” ja selvitetään, voisiko ulkomaalaisvastaisuutta ja ääriliikkeiden kannatusta vähentää herättämällä kollektiivisia häpeän ja syyllisyyden tunteita.
Sakin hypoteesin mukaan perussuomalaiset, jotka hän suomalaista puolue- ja aatehistoriaa ilmiselvästi tuntematta luokittelee äärioikeistolaiseksi puolueeksi, ankkuroituvat ”toisen maailmansodan kansallismielisiin diskursseihin”. Saatan olla vanhanaikainen, mutta mielestäni näin peittelemättömän poliittisella ja vieläpä tietoiseen tunteiden manipulointiin pyrkivällä projektilla on hyvin vähän tekemistä tutkimuksen kanssa.
Siinä, että tällaiset kysymyksenasettelut ovat tutkijoiden keskuudessa suosittuja, ei sinänsä ole mitään ihmeellistä. Ns. vallitsevia tulkintoja vastaan hyökkääminen on eräänlaista Robin Hood -tutkimusta, jossa tutkija pääsee asettumaan heikomman puolelle ja taistelemaan miellettyä sortajaa vastaan. Silti soisi, ettei historiantulkintoja maailmanparannusinnossa väänneltäisi aivan mielivaltaisesti. Tutkijat syyttävät poliitikoita usein historian ryöstöviljelystä, joten on kohtuullista vaatia, etteivät he itse syyllisty samaan.