Vielä kerran Valkeasaarta
Neuvostoliiton rintamajoukot aloittivat hyökkäyksensä 9.6.1944 suomalaisten pääasemaa vastaan Länsi-Kannaksella. Jotta varsinaisen tulevan pääiskun painopistettä, Valkeasaarta, ei paljastettaisi, tiedusteluhyökkäykset ja tykistön ampumat tuhoamistulivalmistelut kohdistettiin Karjalan kannaksella kaikkialle koko suomalaisten pääaseman leveyteen.
Panssarintorjuntatykin avoasema Valkeasaaren Etelälohkolla Mottorin mutkassa. Taustalla näkyy Aleksandrovkan kirkko. Kuva: SA-kuva.
Tulevaksi pääkohteeksi oli päätetty kenraalimajuri Johannes Sihvon johtaman 10. Divisioonan puolustuksen murtaminen. Painopisteeksi oli valittu everstiluutnantti Tauno Viljasen johtaman Jalkaväkirykmentti 1:n (JR 1:n) asemat Valkeasaaren avoimessa panssarimaastossa.
Suomalaisia vastaan hyökkäsivät puolustusaseman edessä jo pitkään olleet joukot. Kyseessä oli Leningradin Rintaman ehkä viimeinen harhautus. Rintamahyökkäyksen takana odottivat vuoroaan 21. ja 23. Armeijan verekset tehtäväänsä harjaannetut läpimurtojoukot. Päivän taisteluiden seurauksena suomalaisten vastahyökkäyksissä lähes koko rykmentti oli houkutetultu etulinjaan, myöhemmin tuhottavaksi.
Viikkojen hyökkäysvalmistelut
Puna-armeija oli valmistellut Viipuri–Petroskoi-hyökkäysoperaatiota, 4. strategista iskuaan, toukokuun alusta alkaen. Rynnäkköhaudat oli kaivettu lähes kiinni suomalaisten etulinjaan ja tähystyslavat oli saatu valmiiksi. Useiden viikkojen ajan oli tykistöammunnoin tikattu linnoitteita. Puolustajan ryhmitys oli tiedusteltu poteron tarkkuudella.
Läpimurtodivisioonat olivat harjoitelleet Leningradin sotilaskylissä suomalaisten asemien tuhoamisen ja Mannerheim-linjan murtamisen. Viikkojen ajan oli Leningradin suunnasta tuotu ensin selustajoukkoja, sitten huoltoa ja myöhemmin tykistöä lähemmäksi Valkeasaarta. Tehtävää oli Puna-armeijassa hiottu ja hiottu, sotapelitkin tehty esikuntien valmentamiseksi koitokseen.
Kumu kiiri Mikkeliin
10.6. kello 05.00 alkoi valtaisa laivaston, ilmavoimien ja tykistön tulivalmistelu suomalaisten etulinjaan ja syvyyteen. Taistelukenttä peittyi yhtämittaiseen kranaattituleen, suurempaan kuin mitä suomalaiset olivat koskaan kokeneet. Taistelun kumu kantautui Mikkeliin, päämajaan asti. Päivän aikana ammuttiin yli 200 000 tykistön ammusta 10. Divisioonan alueelle.
Yhteydet katkesivat, asemat murtuivat, korsut romahtivat, aseet menivät toimintakyvyttömiksi. Panssarit läpäisivät suomalaisten puolustuslinjat. Osa suomalaisista joukoista taisteli saarrettuna kuolemaansa asti, joihinkin tarttui pakokauhu. JR 1:stä jäi 313 miestä jo edellisenä päivänä Valkeasaaren santaan jääneiden 53 taistelijatoverin rinnalle, kuka taisteluhautoihinsa, toiset korsuihinsa hautautuneena.
Suomalaisten asemat murtuivat lopullisesti aamupäivällä panssarivaunujen jylistellessä jo kilometrien päässä suomalaisten selustassa. Koko 10. Divisioona luopui asemistaan. Leningradin Rintaman läpimurtojoukot olivat täyttäneet ensimmäisen tehtävänsä.
JR 1:stä kaatui tai katosi Valkeasaaren taisteluissa 382 miestä ja 400 haavoittui. Suomalaisten tappiot olivat kaikkiaan 10. Divisioonan alueella kaatuneina ja lopullisesti kadonneina 715 sotilasta, 800 oli haavoittunut. Vain 42 vainajaa onnistuttiin evakuoimaan vetäytyvien joukkojen mukana. Valkeasaaren aukeat olivat kuolemaksi myös neuvostosotilaille. Leningradin Rintaman ilmoituksen mukaan taisteluissa 9. ja 10. päivä kaatui 700 ja haavoittui 2 300 miestä.
Tutkittavaa riittää
Taannoin MOT-ohjelmassa vaadittiin päämajan ja erityisesti Suomen marsalkka Mannerheimin johtamistoiminnan ja -kyvyn tutkimista. Väitteiden esittäjien mukaan Kannaksen taistelut ja niihin varautuminen johdettiin huonosti. Ilmeisesti niin olikin ja varsinkin taisteluun valmistautumisen osalta.
Silti, ja erityisesti 10. Divisioonan puolustuksen nopean romahtamisen näkökulmasta, vähintään yhtä perusteltua olisi käynnistää tutkimus IV Armeijakunnan komentajan, kenraaliluutnantti Taavetti Laatikaisen ja 10. Divisioonan komentajan, kenraalimajuri Johannes Sihvon johtamisotteesta ja -toiminnasta. Heidän esikuntansa tuntuivat olevan yhtä kaukana reaalimaailman tiedostamisesta, ja sen myötä taisteluun valmistautumisesta suurhyökkäyksen edellä ja sen alettua, kuin päämajakin.
JR 1:n onni oli taistelusta irtautuminen, niin musertavan ylivoimainen hyökkääjä oli. Jälkeenpäin arvioituna yksikään joukko ei olisi kyseisen laajuisessa tykistöhyökkäyksessä säilynyt tuhoutumatta. Samaan tulokseen päätyi sotatieteiden tohtori, yleisesikuntaeverstiluutnantti Janne Mäkitalo äskettäin julkaistussa tutkimuksessaan Valkeasaaressa läpimurto.
Mutta Kannaksen muiden joukkojen epäonni oli kohdata aluksi osin järjestäytymättömästi vetäytyviä, aseensa ja varusteensa hukanneita masentuneita 10. Divisioonan miehiä. Moneen taaempaan joukkoon tarttui tappiomieliala, joka huipentui kymmenen vuorokautta myöhemmin Viipurin menetykseen.
Suomalaisten harhauttaminen
Leningradin Rintaman hyökkäys Suomen suunnalla oli erinomaisen tehokkaalla tavalla tehty harhautus- ja peiteoperaatio, maskirovka, jolla muun muassa haluttiin harhauttaa saksalaiset suuntaaman toimenpiteitään pohjoiseen juuri ennen valtaisan operaatio Bagrationin (5. strategisen iskun) käynnistämistä saksalaisten lyömiseksi Valko-Venäjältä.
Leningradin Rintaman harhautus piti sisällään myös Suomen Päämajan huijaamisen. Kevään mittaan annettiin suomalaisten ja saksalaisten ymmärtää, että Leningradin Rintama valmistelee suurhyökkäystä pohjoiseen. Loppuun asti salattiin Kannaksen hyökkäys pitäen Suomen päämaja varpaillaan Aunuksen Karjalassa.
Kannaksella alkanutta hyökkäystä tuettiin Syvärin ylimenohyökkäyksellä, joka menestyessään olisi ollut Suomen armeijalle yhtä tuhoisa kuin Kannaksen hyökkäyksenkin tarkoitus; suomalaisten joukkojen tuhoaminen.
No niin ei käynyt, ei kummassakaan suunnassa, silti Neuvostoliiton hyökkäys saavutti maantieteellisen välitavoitteensa Viipurissa 20.6.1944.
Saksalaisten opit
Siinä missä reservien keskittämisessä epäonnistuttiin taistelun alkuvaiheessa lähes kaikkialla ja linnoittamattomuus kostautui suomalaisina sankarivainajina, operatiivinen vetäytyminen Kannakselta onnistui. Suomalaisten elävän voiman pääosat saatiin siirrettyä VT-linjalle Vuoksen taakse puolustukseen. Taistelutappiot kohosivat kaksiviikkoisen vetäytymisen aikana 8 500 mieheen.
Kannaksen vetäytymistaisteluista, ”läpijuoksusta”, on kirjoitettu vuosikymmenten varrella kaikenlaista, ohessa lisää. Suomalaisten vastatoimet aiheuttivat Leningradin Rintaman hyökkääville armeijoille suuret tappiot jo vetäytymisvaiheessa kesäkuun 9.–22. päivä. Ennen Viipurin taistelua (20.6.) kaatuneita ja kadonneita oli yli 4 000 ja haavoittuneita 15 000; kesäkuun päättyessä 21. ja 23. Armeijan tappiot nousivat 70 000:een.
Vuoksen tasalla ryhmittyneenä, uusilla aseilla aseistettuina, saksalaisten tukemina, Laatokan pohjoispuolelta onnistuneesti siirrettyjen joukkojen ja täydennysjoukkojen vahvistamina nyt itseensä uskovat suomalaiset tuhosivat hyökkääjän iskuvoiman. Tappiot olivat ankarat, 8 000 miestä. Puna-armeijan eteneminen estettiin syvemmälle Suomeen. Suomen armeija oli kyennyt ainoana toisessa maailmasodassa pysäyttämään neuvostojoukkojen strategisen iskun.
Näin jälkeenpäin arvioituna Kannaksen taistelut olivat kulkeneet saksalaisten vuonna 1943 suomalaisille antamien selvitysten mukaisesti, siis miten puna-armeijan syvä taistelu ja tulimarssit väistetään ja hyökkääjän voima uuvutetaan. Leningradin Rintaman joukkojen taistelukyky oli kulutettu loppuun 100 kilometrin syvyisellä taistelualueelle. Kannaksen taisteluiden tappiot kohosivat kaikkiaan 125 000–150 000 neuvostosotilaaseen.
PS. Edellä oleva teksti rajattiin käsittelemään JR 1:tä ja Valkeasaaren lohkoa. Rykmentti ei ollut suinkaan yksin tulessa. Sen eteläpuolella taistelivat 10. Divisioonaan kuuluneet everstiluutnantti Eero Juvan JR 58 ja kapteeni Karl Kerttusen Erillinen Pataljoona 20. Valkeasaaren pohjoispuolella oli puolustukseen ryhmittyneenä kenraalimajuri Armas-Eino Martolan 2. Divisioona, jonka eteläisimpänä joukkoina olivat everstiluutnantti Viktor Ursinin johtama Erillinen Pataljoona 12 ja everstiluutnantti Adolf Ehrnroothin JR 7.