Kummeli-mies Heikki Silvennoinen: ”Jos on tarkoitus kuvata junttia, ei puheita pidä liikaa silotella”

Oletteko kuulleet, kun Heikki Silvennoinen kävi hakemassa Mikko Kuustosen vesilentokoneella mökiltä Konnevedeltä? Kuustosen perhe vilkutteli laiturilta jäähyväisiään. Mutta koneessa oli liikaa painoa, eikä se meinannut nousta. Mikko Kuustonen pelkäsi hetken, että jäähyväisistä tulee lopulliset.

Koomikko, kitaristi Heikki Silvennoisen mukaan tapaus on esimerkki tarinasta, jollaisella muusikot viihdyttävät toisiaan keikkabusseissa ja takahuoneissa.

”Tarina on pohjimmiltaan totta, mutta vuosien varrella se on liioiteltu ihan puhki”, Silvennoinen kertoo.

Kuustosen hirvitys on helppo uskoa, kun muistaa legendaarisen Aatami&Beetami-sketsin, jossa Silvennoisen esittämä lentäjä soittaa vaimolleen humalassa Las Palmasista ja väittää pelikaanin lentäneen turbiiniin.

Mutta hetkinen. Sehän oli vain roolihahmo, ei tämä oikea Heikki, jolla toden totta on myös lentolupakirja.

”Maine on itse aiheutettu”

Tosielämän Silvennoinen, 62, mutustelee munkkirinkilää Kangasalan Kaivannon kanavan terassikahvilassa. Silvennoinen puhuu rauhallisella äänellä. Hän vaikuttaa enemmän mietiskelevältä bluesmuusikolta kuin rempseältä Kummeli-jätkältä.

Täällä kotikulmilla hänet tunnistaa taatusti jokainen, mutta kukaan ei tee tuttavuutta. Monesti tällaisissa tienvarsipaikoissa käy toisin, etenkin aamuyöllä, kun keikalta palaava artisti pysähtyy tankkaamaan.

Humalaiset illanviettäjät näkevät Silvennoisen Kummeli-lasien läpi: tässä on sketsihahmo ilmi elävänä. Kännykkäkamerat laulavat. Silvennoinen suostuu yhteiskuviin eikä hätistele ihmisiä pois, vaikkei olo olisi hauska tai habitus kuvauksellinen.

”Kuvia on niin paljon pitkin avaruutta, että kaikki on menetetty ajat sitten”, Silvennoinen sanoo ja hymähtää.

Huomiosta on paha valittaa. Hauskan Kummeli-hepun maine on itse aiheutettu.

”Ei siitä voi ketään muuta syyttää. Itse me ollaan se tehty”, Silvennoinen toteaa.

”Jos on onnistunut tuottamaan ihmisille harmitonta iloa, siihen täytyy olla vain tyytyväinen.”

Menestystarina alkoi tasan 25 vuotta sitten, kesäkuussa 1991, kun Yle esitti Kummelin kolme ensimmäistä jaksoa televisiossa. Tuolloin tekijät eivät ennakoineet sarjalle menestystä.

”Emme osanneet tietenkään odottaa, että siitä mitään ilmiötä tulee – ja että se näin kauan kestää”, Silvennoinen taivastelee.

Hauskoja kotivideoita

Heikki Silvennoinen teki jo tuolloin uraa muusikkona. Itseoppinut kitaristi oli soittanut muun muassa Tabula Rasa -yhtyeessä, Mikko Alatalon bändissä sekä Veltto Virtasen kanssa Heru-yhtyeessä. Kun hänen kaverinsa Olli Keskinen osti videokameran tienatakseen häävideoiden tekemisellä, Silvennoinen päätyi kameran eteen pelleilemään. Syntyi hassuja kotivideoita.

”Meikäläisen improvisoimilla sketseillä juttu myytiin Ylelle”, Silvennoinen kertoo Kummelin synnystä.

Timo Kahilainen oli Silvennoiselle tuttu Kangasalan muusikkopiireistä – kuten myös Heikki Hela, joka tuli mukaan myöhemmin.

Kun Silvennoinen, Kahilainen ja Keskinen saivat jatkoa kolmelle pilottijaksolleen, he ryhtyivät suunnitelmalliseen työhön.

”Arkipäivä saattoi alkaa kello 10 käsikirjoituspalaverilla. Jokainen oli hahmotellut ideoitaan paperille ranskalaisin viivoin”, Silvennoinen kuvailee.

Pääosassa olivat alusta asti hahmot. Kaverukset ammensivat sketseihin paljon myös musiikkimaailman tuntemustaan.

Jälki sai olla amatöörimäistä. Silvennoinen uskoo, että kotikutoisuus oli osasyy Kummelin suursuosioon.

”Ihmisiä viehätti sellainen, että naapurinpojat tekevät ohjelmaa.”

Parin vuoden kuluessa kansa lämpeni Matti Näsälle, Mauno Ahoselle ja muille sketsihahmoille. Lama-ajan koululaisten tajuntaan syöpyivät Pertti ”Speedy” Keinosen ja Harri ”Höylä” Soikkelin sekoilut.

Hokemia puolivahingossa

Hokemahuumoria oli kuultu jo ennen Kummelia: apuva ja auts-töks-töks kuuluivat nuorison sanavarastoon. Kummeli kuitenkin vei ilmiön uusiin ulottuvuuksiin.

Koulujen pihoilla ja kuppiloissa toisteltiin: kyllä lähtee, do dii, artisti maksaa, jumankauta juu nääs päivää ja erittäin hyvin sanottu. Joka kysymykseen tarjottiin vastausta ”Kanada”. Metelöintiä ruvettiin kutsumaan älämölöksi. Lentäviä lausahduksia levisi kansan suuhun jopa useita kymmeniä.

Silvennoisen mukaan hokemien tuottaminen ei ollut laskelmoitua.

”Sitä ei todellakaan tehty tarkoituksella. Käsikirjoittaessa ajattelimme vain, että tämä olisi hyvä huudahdus tähän.”

Sittemmin sketsiohjelma Putous on jalostanut hokemakulttuuria yhä pidemmälle. Ohjelma on varta vasten pyrkinyt tuottamaan uusia hokemia, kuten suut makiaks ja soijaa pukkaa. Silvennoisella ei ole mitään sellaista vastaan.

”Väitetään, että huumorin taso on laskenut, mutta ei se pidä paikkaansa.”

Silvennoinen luettelee viime aikojen huumorisuosikkejaan: Ketonen ja Myllyrinne, Siskonpeti, Solsidan. Vanhoista tekijöistä ja ohjelmista Silvennoisen mieleen ovat olleet Ohukainen ja Paksukainen, Chaplin, Buster Keaton, Eemeli, Pekka ja Pätkä, Spede, Veli Puolikuu, Jerry Lewis ja Monty Python.

Silvennoisen mielestä sketsiviihteen kiinnostavuus ei riipu siitä, kuka sitä tekee. Kun ohjelma naurattaa, se on hyvä.

”Sama juttu musiikissa: jos biisi on hyvä, otan sen kuunteluun riippumatta siitä, kenen se on.”

Narri nauraa kaikelle

Heikki Silvennoisen mielestä humoristisuus on ihmisen synnynnäinen lahja. Kun katsoo huumorilinssien läpi, kaikesta voi löytää naurettavia piirteitä. Mitä totisempi ihminen tai mitä vakavampi asia, sitä naurettavammaksi se voi kääntyä.

Kummelissa on naurettu paljon esimerkiksi kirkonmiehille, työnjohtajille ja opettajille, kuten myös saksalaisille, juutalaisille ja homoille.

”Huumorintekijällä pitää olla siihen oikeus”, Silvennoinen puolustaa.

Hänen mielestään ihan kaikelle saa nauraa, periaatteessa. Silvennoinen ottaa esimerkiksi Pertti Jarlan Fingerporin. Jarla on repinyt huumoria jopa pedofiliasta.

”Narrille mikään ei ole pyhää, ja joskus joku voi ärsyyntyä. Aikoinaan narrin pää tosin putosi, jos vitsi ei miellyttänyt”, Silvennoinen miettii.

Pedofilia on aihe, johon Kummeli-ryhmä ei ole tarttunut.

”Siitä ei saa kuvattuna mitään hauskaa.”

Sen sijaan Kummeli hekotteli 2000-luvun taitteessa terroristeille.

”Terroristien töpeksimisessä ja heidän toimintansa kotikutoisuudessa oli silloin vielä jotain hauskaa. Ei ole enää, kun uhreja on tullut niin paljon. Aika on muuttunut”, Silvennoinen sanoo.

Siksi Kummeli-ryhmä ehdotti Aziz – The Combat Fighter -sketsien poistamista, kun Yle tänä keväänä näytti Kummelit uusintana. Yle sensuroi sketsit.

Myöskään homoksi haukkuminen ei ole Silvennoisen mukaan sketsiviihteessä enää tätä päivää. Silvennoisen huumorihahmo Aas Weckström on sketsissä haukkunut toista miestä homoksi.

”Toisaalta, jos tarkoitus on kuvata junttia, ei juntin puheita pidä liikaa siloitella.”

Jatkuuko Kummeli?

Pääosin Kummeli-huumori on kestänyt aikaa yllättävän hyvin. Silvennoinen ei osaa tyhjentävästi kertoa, miksi vanhat Kummelit naurattavat yhä. Ehkä syy piilee siinä, että tekijöillä on ollut oikeasti hauskaa.

Joka tapauksessa Kummelin taru on jatkunut elokuvissa. Viides elokuva Kummeli V sai ensi-iltansa vuonna 2014, ja menestyi. Silvennoinen toivoo, että ryhmä tekee jatkossakin jotain Kummeliin liittyvää.

”Koskaan ei ole päätetty, että Kummeli lopetetaan. Se, tehdäänkö vielä sketsisarjaa, on hyvinkin hämärän peitossa. Epäilen, ettei tehdä.”

Kummeli tuo ryhmän jäsenet kuitenkin edelleen yhteen kuukausittain – milloin kirjaprojektin, milloin yritysvideoiden tai elokuvan takia. Ryhmä ei ole – rock-kliseen mukaisesti – hajonnut taiteellisiin erimielisyyksiin.

”Taiteellisuutta ei ole ollut, joten siitä ei ole voinut tulla myöskään erimielisyyttä”, Silvennoinen sanoo ja hörähtää maltilliseen nauruun.

Kummeli toi aikoinaan Silvennoisen elämään myös tummia sävyjä. Railakkaimpina menestysvuosina hän käytti liikaa alkoholia – kunnes korkki meni kokonaan kiinni yli 20 vuotta sitten.

”Tuli seinä vastaan, ja päätin tehdä käännöksen tähän suuntaan. En ole katunut päivääkään.”

Bluesissakin komiikkaa

Nykyään Silvennoinen rentoutuu saunoen, mökkeillen ja tennistä pelaten. Hän pyrkii lepäämään aina, kun on vapaata.

”Osaan suggeroida itseni positiiviselle mielelle. Mielenlaatuni ei onneksi ole synkkyyteen taipuvainen.”

Kaihomielisyyttä hänkin kuitenkin toisinaan tuntee sydämessään ja mielessään.

”Musiikki on hyvä keino purkaa sitä ulos.”

Monessa ammatissa jäätäisiin Silvennoisen iässä pian eläkkeelle. Tahdin hiljentämistä hän on jo harkinnut, mutta sekä koomikon että kitaristin hommat jatkuvat.

Onko ollut vaikea yhdistää vakavasti otettavaa muusikkoutta narrin tai pellen rooliin?

Silvennoisen mukaan ei, koska myös bluesmusiikkiin liittyy komiikkaa. Usein lauletaan esimerkiksi siitä, kuinka muija jätti.

”Bluesmuusikot ovat aina naureskelleet lauluilleen: kuinka voikaan mennä koko ajan näin huonosti.”

Muusikon ja koomikon rooleja yhdistää Silvennoisen mielestä myös se, että muusikot ovat lähes poikkeuksetta jollain tavalla hauskoja ihmisiä. Eikä tämä nyt ollut muusikkovitsi.