Tapio Rautavaara nousi köyhyydestä supertähdeksi

Lähtökohdat sankaritarinalle eivät olleet kummoiset, kun Tapio Rautavaara syntyi 8. maaliskuuta 1915. Äiti Hilda oli ammatiltaan ompelija. Hän asui vakituisesti Helsingissä, mutta lähti synnyttämään Pirkkalaan, sillä hänellä oli siellä sukulaisia. Tapio Rautavaaran isä, puhelinasentaja Henrik Kerttula katosi kuvioista ensimmäisten yhteisten vuosien jälkeen – joskin ilmestyi kolmenkymmenen vuoden jälkeen kansansuosikin elämään ”Heikki-setänä”, äidin vanhana ystävänä.

Oulunkylän tähti

Tapio Rautavaara kasvoi Helsingin Oulunkylässä. Oulunkylä oli Rautavaaran lapsuudessa maaseutua, jossa maisemaa hallitsivat pellot ja kartanot. Yksi perheen asumuksista oli Kottbyn kartanoon kuulunut mökki, jonka mukavuuksiin kuuluivat ulkovessa ja kaivo.

Kesät poika vietti Pirkkalassa isoäidin huomassa, ja imi itseensä mummon kertomia kansantarinoita ja arkkiveisuja.

Rautavaaran lapsuusmuistelmia leimaa ruoan puute, mutta muisteluiden sävy on ennemminkin toteava kuin kauhisteleva. Tuleva huippu-urheilija koki lapsena D-vitamiinin puutteesta aiheutuneen riisitaudin. Kansakoulun viidennellä luokalla Rautavaara todettiin ruipeloksi, jonka vain urheilu voisi pelastaa. Niin hirvenvasamainen poika alkoi käydä kavereittensa kanssa vanhalla raviradalla harjoittelemassa juoksua, korkeushyppyä, pituushyppyä ja heittolajeja.

Rautavaara liittyi paikalliseen urheiluseuraan, Työväen urheiluliiton alaiseen Oulunkylän tähteen, jolle hän pysyi uskollisena koko elämänsä ajan.

Hanttihommia ja haaveita

Tapio Rautavaaran tyttären Leena Rautavaaran mukaan isä ei juuri puhunut köyhästä lapsuudestaan.

”Mutta ehkä oli sen peruja, ettei hän ollut mikään nautiskelija vanhemmitenkaan”, tytär muistelee.

Arka rahankäyttö lienee seurausta olosuhteista: tuleva mestariurheilija joutui lopettamaan koulunkäynnin jo 13-vuotiaana. Rautavaara haaveili insinöörin opinnoista, mutta sellaisiin ei keväällä 1928 ollut mitään mahdollisuuksia.

180-senttiseksi venähtänyt nuori mies teki töitä kauppapuutarhassa ja myi junamatkustajille lehtiä ja kirjoja, ja pystyi samalla ruokkimaan tiedonjanoaan. Rautavaara on muistellut, kuinka pystyi lehtiä myydessään työsuhde-etuna lukemaan laatukirjallisuutta, muun muassa Waltaria ja Haanpäätä.

”Isä harrasti läpi elämänsä kirjallisuutta, hän piti erityisesti runoista. Hän muisti niitä ulkoa valtavat määrät”, tytär muistelee.

Urheilu ja kirjallisuus tulivat Rautavaaran elämään 1920-luvun loppupuolella. Elämänkumppani löytyi puolestaan jo 1930-luvun alussa. Tapio Rautavaara ja Liisa Handell, myöhemmin Huhtakari, tutustuivat vuonna 1932 Rautavaaran ollessa 17-vuotias.

Seitsemään avioliittoa edeltävään vuoteen mahtui ankaraa työntekoa talvisilla sepelityömailla ja kesäisillä tukkisavotoilla, määrätietoista urheilemista ja itsensä kehittämistä. Ja tietenkin myös sota, joka syttyi syksyllä 1939.

Autokomppaniassa palvelleelle Rautavaaralle sota-ajan suurin anti elämänuran kannalta oli Maaselän radio, jossa Rautavaara toimi kuuluttajana ja esiintyi myös laulajana. Viihdytyskiertueella vieraillut näyttelijä Siiri Angerkoski ihastui tumman kuuluttajan olemukseen, ja houkutteli Rautavaaran Suomen Filmiteollisuuden Filmikouluun.

Myöhemmissä muistelmissaan Rautavaara puhui sodasta hyvin vähän, koska joutui sen aikana toimimaan omaatuntoaan vastaan. Leena-tytär uskoo sotakokemusten muuttaneen isää.

”Hän menetti sodassa jotakin perusturvallisuudestaan. Perheemmehän ei ollut missään nimessä uskonnollinen, mutta vanhemmiten isä sanoi usein, että aurinko on hänen jumalansa. Hän unelmoi jonkinlaisesta kalevalaisesta uskosta, hän puhui mielellään pyhistä kivistä ja pyhistä lehdoista.”

Perheestä tuli Rautavaaran turva, kun hän solmi avioliiton Liisansa kanssa huhtikuussa 1942. Ensimmäinen tytär Irma syntyi seuraavana vuonna. Noihin aikoihin Rautavaara oli oman arvionsa mukaan elämänsä keihäskunnossa. Tuolloin hän heitti Karhumäellä harjoituksissa valmentajan mittaamana 80,97 metriä – yli kaksi metriä silloisen maailmanennätyksen yli – mutta heitolta puuttuivat todistajat.

Stadionilta valkokankaalle

Sodan päätyttyä hän aloitti työt OTK:n myllyn konttorinhoitajana. Pian Suomen Filmiteollisuuden maisteri Toivo Särkkä tarjosi ensimmäistä elokuvaroolia. Se oli metsänhoitajan osa Hannu Lemisen elokuvassa Vain sinulle.

Arvosteluissa Rautavaaran luontainen miehekkyys sai kiitosta, hänenlaistaan karskia tuiketta oli suomalaiselle elokuvatähtitaivaalle jo kaivattukin.

Rautavaaran päähuomion sai kuitenkin urheilu, hän heitti elämänsä parhaan keihästuloksen 75,47 Mäntässä ollen sillä vuoden 1945 tilastoykkönen maailmassa. Vuoden 1946 alussa kotiin ilmestyi toinenkin pienokainen, Marja, ja Liisa-vaimo pyöritti taloutta.

”Isä oli kotona leppoisa mies, välillä hyvinkin keskittynyt omiin asioihinsa – ja äiti mahdollisti tämän. Äiti oli isälle täydellinen tuki ja turva, järki-ihminen. Jos taiteilijan temperamentti välillä vähän kuohahtikin, Liisa rauhoitti tilanteen. Isä ja äiti keskustelivat paljon. Äiti piti huolen, että herra sai vain tulla ja mennä.”

Menoja Rautavaaralla olikin, sillä vuonna 1946 hän levytti ensilevytyksensä, Lokki-valssin. Samana vuonna hän filmasi toisen elokuvansa Synnin jäljet, ja heti perään kolmannen. Rautavaarasta alkoi tulla kuuma nimi myös laulajana, ja hän otti kitaran mukaan kilpailumatkoillekin. Kisojen yhteydessä oli usein illanviettoja, joissa Rautavaara saattoi hankkia perheelleen elantoa, urheilusta kun tuolloin ei saanut palkkaa.

Kesällä 1947 tuli kuvausvuoroon Edwin Laineen enteellinen komedia Kultamitalivaimo, joka Rautavaara hupaili Ritva Arvelon ja Hannes Häyrisen kanssa.

Olympiasankari

Vuoden 1948 Lontoon olympialaisiin Rautavaara valmistautui huolellisesti. Kisapaikalla keihäänheittoalusta osoittautui pehmeäksi, joten huipputuloksia ei saavutettu. Rautavaara suunnitteli tarkkaan, mihin kohtaan jalkansa asetti ja kiskaisi ensimmäisellään 69,77. Se jäi kehnojen olosuhteiden kilpailun parhaaksi heitoksi.

”Isä arvosti olympiavoittoa kaiken muun edelle. Hänen mielestään olympiakulta oli se paras, ikuinen muisto.”

Olympiavoiton jälkeen Rautavaara oli entistä kuumempi nimi. Ja vaikka sitkeä huhu väittää, että häntä olisi kosiskeltu Hollywoodin Tarzan-elokuviin, näin ei kuitenkaan käynyt. Rautavaaraa odotti suomalainen maantie lukuisine iltamajuhlineen. Tutustuminen Reino Helismaahan vei miehet kiertämään maata. Heidän ensimmäisen yhteisen Lapin-retkensä vaikutelmista syntyneestä Rakoval– kealla-laulusta tuli yksi Rautavaaran rakastetuimmista ikivihreistä. Sitä seurasi Päivänsäde ja menninkäinen.

Elämä oli mallillaan. Vuonna 1948 syntyi kolmas tytär, Leena. Iloiset trubaduurit Helismaa ja Rautavaara saivat seurakseen haitaristi Esa Pakarisen. Kolmikon menestyksekäs iltamaohjelma koostui musiikista, sketseistä, puheista ja runonlausunnasta. Rautavaaran monipuolisuus pääsi oikeuksiinsa. Hän uskaltautui vapaaksi taiteilijaksi vasta marraskuussa 1949.

Heti 1950-luvun alussa Rautavaara hajotti menestyksekkään kolmikon. Yhtenä syynä oli viihdetilaisuuksille määrätty huvivero, joka saattoi leikata illan tuotosta jopa 36 prosenttia. Jokaisen nimeä saaneen kansansuosikin oli järkevämpää kiertää yksinään.

Kaverusten tiet erosivat viileissä merkeissä. Täydellisestä välirikosta ei ollut kysymys, sillä 50-luvun kuluessa Rautavaara levytti useita Helismaan lauluja.

Rautavaara alkoi kirjoittaa myös omia lauluja. Runouden ystävä halusi kertoa laulelmallisia tarinoita.

”Isä kutsui iskelmiä ’hetkelmiksi’. Hänestä ei olisi ollut kovin uskottavaa, jos hänenkaltainen mies lurittelisi lemmestä.”

Ja niin syntyivät muun muassa Isoisän olkihattu ja P. Mustapään runoon sävelletty Sininen uni. Filmausten ohessa Rautavaara osallistui innokkaasti myös oman kotitalon rakennustöihin. Maata kiertävälle artistille kodista muodostui tärkeä paikka.

”Olimme aika sisäänpäin lämpiävä perhe, viihdyimme yhdessä ja olimme paljon keskenämme. Toki esimerkiksi Toivo Kärki ja George de Godzinsky kävivät välillä kylässä, mutta pääasiassa isän työtapaamiset tapahtuivat muualla.”

”Koti oli meidän tukikohtamme. Talomme oli hyvin viihtyisä. Isä puuhaili omiaan, hän oli taiteilijaluonne, aika itsekeskeinenkin. Teimme ihan tavallisia asioita, erityisesti isä tykkäsi hakata halkoja.”

Kun Helsingin olympialaisten avajaiset koittivat kesällä 1952, Tapio Rautavaara istui katsomossa Liisa-vaimon kanssa, urheilu-uran aktiivivaihe oli ohi. Siltä erää.

Jousiampuja

1950-luvun aikana Rautavaara esiintyi 13 elokuvassa, ja kiersi maata trubaduurina. Keihäänheittoura oli ohi, mutta nyt hänen mieltään kiehtoi jousiammunta. Kun Helsingissä pidettiin jousiammunnan MM-kisat vuonna 1955, oli Rautavaara keskittynyt lajiin toden teolla vasta muutaman vuoden. Saaliina oli silti joukkuehopeaa. Rautavaara oli myös saman vuoden jousiammunnan Suomen mestari.

Leena-tytär muistelee jousiammunnan kuuluneen 50-luvun perhe-elämään oleellisesti.

”Isä näpräsi jousia aina työhuoneessaan. Ja heti, jos keksittiin niihin jokin uusi juttu, sitä lähdettiin kokeilemaan.”

Omistautumista lajille kuvaa se, että Rautavaarojen talon takapihalla oli oma ampumarata.

Brysselin maailmanmestaruuskisoissa 1958 Rautavaara sijoittui henkilökohtaisessa kisassa kahdeksanneksi. Kultaa tuoneessa joukkuekisassa Rautavaaran, Olavi Kallionpään ja Väinö Ansalan yhteispisteet ylittivät kaikkien odotukset, etenkin kisajärjestäjien, eikä orkesterilla ollut mitalienjakotilaisuudessa edes Maamme-laulun nuotteja.

Uusi aika

Trubaduurin oma suosikkilaulu oli Ontuva Eriksson, jota hän ei laulun herkkyyden vuoksi ihan joka tilaisuudessa edes halunnut laulaa.

”Vaikka yleensä lempilaulu oli juuri se viimeksi levytetty. Isä toi levyn kotiin ja sitä sitten kuunneltiin kymmeniä kertoja. Isä etsi virheitä ja halusi oppia paremmaksi.”

Vain yhdestä levytyksestä Tapio Rautavaara sanoi, että se on täydellinen. Se on harvemmin kuultu Danakil.

Elokuvauraansa Rautavaara suhtautui lähinnä huumorilla. Leena Rautavaara arvioi isän arvostaneen suuresti laulavan viihdyttäjän uraa.

”Isä halusi kertoa tarinoita, eikä hän häpeillyt näyttää tunteita.”

Television myötä iltamaperinne kuoli. Rautavaaralla oli oma uskollinen yleisönsä, mutta esiintymiset siirtyivät tavarataloihin ja harjannostajaisiin. Muuttunut viihdekulttuuri toi mukanaan myös alakuloa ja alkoholia, joka muodostui ongelmaksi asti. Kotona tilanne kärjistyi Liisa-vaimon lähtöuh- kaukseen, mutta Rautavaara haki apua.

Uran loppupuolen valopilkkuna loisti vuonna 1970 valmistunut Jörn Donnerin elokuva Anna.

”Se oli isälle kaikkein mieluisin rooli. Siinä hänestä tuntui, ettei häntä yritetty tunkea johonkin muottiin. Isä tuli Donnerin kanssa erittäin hyvin toimeen.”

Viimeisinä vuosina isä ja tytär eivät nähneet kovin usein, sillä Leena Rautavaara asui Jaltalla.

”Aivan viime aikojen mietteitä en päässyt kuulemaan. Mutta ymmärtääkseni isällä ei ollut enää suuria suunnitelmia tai haaveita tulevaisuuden suhteen.”

”Sellainen hetki jäi mieleen, kun aina paljon työtä tehnyt mies tokaisi ’ei yhtään haluttais lähteä keikalle’. Isä alkoi olla jo väsynyt.”

Ja niin päättyi Suomen kansan rakastaman urheilijan ja taiteilijan tie, liukastumiseen uimahallissa syyskuussa 1979. Edelleen erinomaisessa fyysisessä kunnossa ollut 64-vuotias supertähti löi päänsä kesken lehtikuvauksen niin pahasti, että hänet piti kiidättää ensiapuun. Jostain syystä lääkärit kuitenkin suhtautuivat yliolkaisesti vamman laatuun, ja Rautavaara passitettiin kotiin. Suomalaisuuden perikuva menehtyi seuraavana yönä kotonaan aivoverenvuotoon.

Kun Yleisradio järjesti keväällä 2004 äänestyksen kaikkien aikojen suurimmasta suomalaisesta, Tapio Rautavaara sijoittui sijalle 35 – Eugen Schaumanin ja Eino Leinon väliin. Sankarit elävät ikuisesti.