Kirjailija Pirjo Rissanen: Esikoisen synnyttyä tunsin, etten kykene äidiksi
Kun kirjailija Pirjo Rissasen esikoinen syntyi, hän ei osannut nauttia äitiydestä. Isoäidin roolista hän iloitsee nyt joka hetki.
Omien lastensa kanssa Pirjo Rissanen ei juurikaan jaksanut leikkiä, mutta lastenlasten tuoliin sitomana vankina hän istuu nyt ihan mielellään.
Kirjailija Pirjo Rissanen, 69, tarjosi poikansa perheelle pääsiäisaterialla vain kanapataa, vaikka oli valmistanut myös lammaspadan.
”Ruokia ei saisi moittia, mutta niistä kummastakin tuli ihan hirveitä. Tarjosin kahdesta vaihtoehdosta vähemmän epäonnistunutta.”
Kuullessaan selityksen lapsenlapset Eino, 11, ja Vilho, 9, purskahtivat nauruun.
”Pojatkin tietävät, että maammolta epäonnistuu aina kaikki. Siitä on tullut jo vitsi.”
Aina se ei naurata.
”Elämäni tuntuu olevan jatkuvaa kamppailua ja rämpimistä epäonnistumisen tunteen kanssa”, Rissanen sanoo.
Esikoisen synnyttyä hän oli varma epäonnistuvansa myös äitinä.
Sen sijaan isoäitiys luonnistui alusta alkaen, vaikka rooli onkin muuttunut melkoisesti hänen lapsuudestaan.
Osaamaton ensikertalainen
Rissasen lapsuudenkoti oli pieni viljelytila Savossa. Vanhempien ja kahden sisaren lisäksi siellä asui myös mummo. Kahden sukupolven huushollit olivat sen ajan normi.
”Mummo kuului perheeseen siinä missä äiti, isä ja siskotkin. Hän oli lempeä, mutta saattoi ripauttaa vitsalla kintuille, kun teimme pahojamme.”
Rissasen tuoreimman kirjan päähenkilö Armi on vaimo, äiti ja isoäiti. Hän on halunnut aina taistella annettuja rooleja vastaan.
Hän haluaa olla ihminen nimeltä Armi.
Henkilöllä on esikuvansa. Kun Rissanen oli nuori äiti, hän tunsi vanhempia, jotka halusivat lastensa kutsuvan itseään etunimellä.
Se ei ollut suinkaan ajan tapa.
Rissanen meni naimisiin vuonna 1967. Esikoinen Salla syntyi 1970 ja Taavi 1972.
”Kuten Armi, minäkin kuvittelin lapsen hoituvan sen suurempaa numeroa tekemättä.”
Esikoisen synnyttyä todellisuus osoittautui toisenlaiseksi.
”Koin, etten osaa mitään enkä kykene äidiksi. Epäilin, onnistunko ylipäänsä pitämään lapsen hengissä”, Rissanen sanoo.
”Olin kovin lapsellinen ja epävarma. En yksinkertaisesti ollut valmis äitiyteen.”
Rissanen ei tohtinut kertoa ajatuksistaan kenellekään. Ajan henki oli ylistää äitiyden ihanuutta.
”Ei ollut internetin keskustelupalstoja, joilta olisin voinut löytää vertaistukea. Nykyään puhutaan esimerkiksi synnytyksen jälkeisestä masennuksesta melkein liikaakin.”
Hän pohtii, että taisi silti olla ihan kelpo äiti, mutta sanoo ääneen sen, mistä ei ole tapana puhua.
”Hyvin harvoin tunsin todella nauttivani äitiydestä.”
Kuopuksen syntyessä itsevarmuutta lapsen hoidossa oli jo kertynyt.
”Aloin nauttia äitiydestä, vaikka en koskaan tuntenut itseäni perinteisen äidilliseksi, lempeäksi ja helläksi.”
Vaikeat valinnat
1960- ja 70-luvuilla oli vallalla vapaan kasvatuksen ideologia, jonka mukaan lapsilla oli oikeus toteuttaa itseään lähes rajoituksitta. Muotia oli Summerhill-kasvatusoppi.
”Lapsia ei saanut kasvattaa kurissa ja nuhteessa, vaan heidän piti antaa kasvaa itse. Lapsista, joita kiellettiin, tulisi jonottajayksilöitä. Heillä ei olisi omaa tahtoa.”
Rissanen toteutti äitinä mallia, jolla oli itse kasvanut.
”Lapset olivat arjessa mukana ja touhusivat omiaan. Eivät aikuiset heidän kanssaan leikkineet”, Rissanen muistaa.
”Minäkin olin aina läsnä lasten ollessa pieniä, mutta en muista leikkineeni heidän kanssaan.”
Hän muistaa kuitenkin joutuneensa toisinaan arpomaan, milloin antaa periksi ja milloin olla tiukka.
”Mutta ihan kunnon ihmisiä lapsista tuli. Heille ei jäänyt lapsuudestaan kiveä kenkään. He suhtautuvat minuun ilman kaunaa ja erittäin luontevasti.”
Rissasen tytär asuu perheensä kanssa Saksassa. Äiti ja tytär juttelevat puhelimessa lähes päivittäin. Poikaansa hän tapaa harvoin, vaikka tämä asuu perheineen kolmen kilometrin päässä.
Haltioitunut isoäiti
Isovanhemmaksi tulo on monille kauan kaivattu tapahtuma, mutta Rissasen ei odottanut saavansa lapsenlapsia.
Kunnes tytär ja poika kertoivat lähes yhtä aikaa tulevasta perheenlisäyksestä.
”Se oli kauhean hämmentävää.”
Kun tyttären mies heinäkuussa 2003 soitti Saksasta kertoakseen Toivo-pojan syntymästä, Rissaselta pääsi itku.
”Se oli valtavan ilon purskahdus. Ostimme pullon oikeaa sampanjaa.”
Viikon kuluttua syntyi pojanpoika, Eino.
Isoäidiksi tultuaan Rissanen keksi itselleen kutsumanimen maammo.
Hän nautti maammon roolistaan ensi hetkestä alkaen. Einon hän tapasi vastasyntyneenä, Toivon kahden viikon ikäisenä.
”Toivon ensi vierailulta unohtui luoksemme vauvan rätti, jota sitten ikävissäni nuuhkin. Onneksi lähellä oli Eino, jota sain hoitaa.”
Kolmas lapsenlapsi Vilho syntyi vuonna 2005.
Isovanhempien velvollisuus
Entistä suurempi osa suomalaisista ajattelee, että isovanhempien velvollisuus on hoitaa lapsenlapsia.
Rissanenkin on hoitanut pojanpoikiaan vauvasta asti tarvittaessa, vaikka hän hermoili tapansa mukaan kaikesta mahdollisesta. Takaraivossa oli aina, että osaako hän. Entä, jos hän antaa vääränlaista ruokaa?
”Yöllä kävin vähän väliä tarkastamassa, ovatko he vielä hengissä.”
Lastenlastensa kanssa hän on leikkinytkin, vaikka kuvaa itseään laiskaksi leikkijäksi.
”Lääkärileikki oli kiva, koska minun ei tarvinnut tehdä mitään. Makasin työhuoneen sohvalla, ja pojat tökkivät minua käsivarteen.”
Toisessa pojat ottivat hänet vangiksi ja köyttivät tuoliin istumaan.
”Siinä istuin katselemassa, kun he touhusivat omiaan.”
Nykyään pojat käyvät hänen ja hänen miehensä, ukin, luona pari kertaa viikossa.
”He tulevat suoraan koulusta. Syömme yhdessä ja sitten viemme heidät jalkapalloharjoituksiin.”
Omalla reviirillä
Nykyään sukupolvet elävät erillään, omilla reviireillään. Toisen reviiriä pitää kunnioittaa, eikä asioihin pidä puuttua.
Rissanen on perehtynyt aiheeseen myös internetin keskustelupalstojen kautta.
”Törmäsin sattumalta keskusteluun, jossa miniät ja anopit kävivät sotaa isovanhempien roolista. Jäin koukkuun väittelyn seuraamiseen. Miniöiden mielestä ihannemummo on hän, joka ei tuppaudu itse, mutta on aina avuksi pyydettäessä.”
Hän ymmärtää myös innokkaita isovanhempia.
”Ihmisellä on iästä riippumatta tarve olla tarpeellinen. Sen vuoksi monet isovanhemmat tuppautuvat aikuisten lastensa elämään”, Rissanen miettii.
”Yritän itse varoa, etten syyllisty menemään toisen reviirille ilman lupaa.”
Hän toivoo silti, että eri-ikäisten kanssakäyminen lisääntyisi.
”Iän ei pitäisi erottaa. Iästä riippumatta ihmiset ovat aika lailla samanlaisia. ”
Rissanen ei koe olevansa samaa perhettä poikansa tai tyttärensä kanssa. Hän ei esimerkiksi velvoita lastensa perheitä yhteiseen joulunviettoon.
”Siinä asiassa olemme aika hyviä. Emme aseta vaatimuksia, olemme itsenäisiä emmekä ripustaudu lapsiin.”
Lastensa tapa kasvattaa omia lapsiaan on niin ikään asia, johon hänen ei tulisi mieleenkään puuttua.
Paitsi.
”Olen huomannut holhoavani tytärtäni. Yritän jatkuvasti neuvoa, miten minun mielestäni hänen pitäisi toimia. Yritän hillitä itseäni, mutta huonolla menestyksellä.”
Riidaksi asti sukupolvien väliset erot eivät koskaan yllä.
”Minun sukupolveni ei oppinut riitelemään. Meidät kasvatettiin kurissa, jossa vanhemmille ei sanottu vastaan.”
Oikeastaan onnellinen
Ruotsin kuningatar Silvian mielestä lapsenlapset ovat elämän jälkiruokaa. Rissanen allekirjoittaa kuvauksen.
”Lapsenlapsiin suhtautuu ihan eri tavalla kuin omiin lapsiin, koska heistä ei ole vastuuta. Ei tarvitse ajatella, että heidät pitää kasvattaa kunnollisiksi veronmaksajiksi tai tuntea syyllisyyttä, jos ei sitä osaa.”
Omasta kolmikostaan hän toteaa:
”Kolme erilaista poikaa, joista kaikista tykkään ihan kauheasti ja eri tavalla.”
Nuorimmalta hän on saanut varauk-settomimmat kiintymyksen osoitukset.
”Kun Vilho oli parivuotias, minusta tuntui, ettei kukaan ole koskaan rakastanut minua yhtä paljon kuin hän.”
Rissasen kirjan Armi joutuu uudessa elämäntilanteessa ratkomaan ristiriitoja niin äitinä kuin isoäitinä. Hänen arkeaan värittää kielteisyyden valo.
”Olen tainnut kirjoittaa Armille kaikki omat huonot luonteenpiirteeni. Paitsi, että pärjään pessimismini kanssa ihan hyvin. En ole ollenkaan ahdistunut, vaan oikeastaan onnellinen.”