Lantaa Afrikkaan - ravinteiden kierrätys ratkaisisi yhdellä kertaa monta ongelmaa

Helena Kahiluoto makaa laiturilla ja lukee Suomen Luonto -lehteä. Hän on lomailemassa isänsä lapsuusmaisemissa Vesilahdella, Pyhäjärven rannalla.

On kesä 1970 ja ensimmäinen Euroopan luonnonsuojeluvuosi. Vuoden alussa on päättynyt Biafran sota, jonka seurauksena miljoona nigerialaista on kuollut nälkään ja tauteihin. Uutiskuvat nälkää näkevistä lapsista ovat kauhistuttaneet ympäri maailmaa, myös Suomessa.

Varhaisteinin maailmantuskaa poteva Kahiluoto on askarrellut punaisesta kartongista nälkiintyneen afrikkalaislapsen kasvot oman huoneensa seinälle.

Laiturilla hän siirtää katseensa luontolehden sivuilta järviveteen. Siinä kelluu paksu kerros sinilevää.

Helena Kahiluoto saa ympäristöherätyksen.

Koneisto yskii

Vaalea, hento nainen seisoo punaisessa mekossaan ensilumen maalaaman maiseman keskellä kuin huutomerkki.

Hän voisi hyvin olla tanssija – ja tanssia hän itse asiassa harrastaakin. Se lienee sopivaa vastapainoa työlle, jossa painitaan monimutkaisten ongelmien kimpussa.

Lokakuussa Helena Kahiluoto valittiin kestävyystieteen professoriksi Lappeenrannan teknilliseen yliopistoon, Lahden yksikköön. Virka on Suomessa ensimmäinen laatuaan.

Pyhäjärven sinilevää ja Biafran nälkäisiä murehtineen teinin maailmantuska on jalostunut kokonaiseksi elämäntyöksi. Kun Kahiluoto kävi jokin aika sitten luokkakokouksessa, kukaan ei ihmetellyt hänen uravalintojaan. Vanhoille koulukavereille hän oli yhä se teinityttö, joka oli vihreä jo ennen vihreitä. Ilmausta ei pidä ymmärtää poliittisesti, sillä tutkijana Kahiluoto on sitoutumaton.

Kahiluoto vietti nuoruusvuotensa Espoossa ja opiskeli Helsingin Viikissä. Ekologiasta kiinnostuneena hän lähti alun perin opiskelemaan puutarhatiedettä, mutta vaihtoi myöhemmin maataloustieteeseen ja väitteli tohtoriksi agroekologiasta.

Kahiluoto asuu Juvalla, jonne hän päätyi 1980-luvun lopulla käynnistelemään luomututkimusaseman toimintaa. Perheen perustaminen sai asettumaan Etelä-Savoon.

Sitten professorin teinivuosien maailma on muuttunut paljon, mutta nälästä ei ole päästy. Noin 800 miljoonaa ihmistä kärsii edelleen aliravitsemuksesta, ja maapallon väkiluku kipuaa kohti kahdeksaa miljardia. Samaan aikaan ylikansoittuvan planeetan koneisto yskii ilmastonmuutoksen kourissa.

Jotkut povaavat ihmiskunnan, toiset koko planeetan tuhoa. Kestävyystiede kysyy, miten molemmat voisivat pelastua.

Se on ainakin yhden maapallon kokoinen kysymys.

Ääretön maailmankaikkeus kätkee kaiketi sisäänsä suurempiakin salaisuuksia, mutta saammeko me tallata täällä niitä selvittämässä?

Globaali nollasummapeli

Kestävyystiede on kehittynyt kansainvälisesti omaksi tieteenalakseen nopeasti viimeisen kymmenen vuoden aikana. Aiemmin puhuttiin kestävästä kehityksestä eri tieteenalojen sisällä. Maailmanlaajuisen muutoksen tarve on tullut yhä ilmeisemmäksi, ja se vaatii paitsi teknologisia innovaatioita myös uusia globaalin talouden pelisääntöjä, jotka ovat kaikille samat. Miten voimme muuttaa toimintaamme niin, että maapallo kestää ja saamme itse yhä syödäksemme?

Tämä on tietysti karkea yksinkertaistus moniulotteisesta tieteenalasta. Ruokaturva on Helena Kahiluodon ominta kauraa, mutta siihen kytkeytyy muitakin koko maapalloa koskevia kohtalonkysymyksiä, kuten ilmastonmuutos, väestönkasvu, vesistöjen rehevöityminen ja energiapolitiikka. Kahiluodon kollegojen tutkimusaloja samassa yksikössä ovat esimerkiksi muutoksenhallinta, jätteenkäsittely, elinkaariarviointi ja yritysten yhteiskuntavastuu.

Kestävyystieteeseen kuuluu olennaisesti selvittää myös se, miten välttämätön rakenteellinen muutos voitaisiin toteuttaa niin, että lopputulos olisi mahdollisimman oikeudenmukainen.

Puhe eriarvoisuudesta voi tuoda mieleen tuloerot. Kun kyseessä on spekuloinnin kohteena oleva valuutta, eriarvoisuuden voi kuitata esimerkiksi heittämällä, ettei toisen euro ole toiselta pois. Mutta kun kyseessä ovat maapallon kestokyvyn rajat, tilanne on toinen. Meillä on käytössämme vain tietty määrä luonnonvaroja, ja osa niistäkin pitäisi jättää rauhaan.

Toisen luonnonvara on todellakin joltakin toiselta pois.

”Raja ei tule vastaan esimerkiksi fossiilisten polttoaineiden loppumisessa vaan planeetan toiminnassa. Kaikkia luonnonvaroja ei voida ottaa käyttöön”, Kahiluoto sanoo.

Eräs yksinkertainen – ja kriittisimpiin kuuluva – esimerkki tästä on lannoitteiden käyttö.

Varaa laskea satoa

Fosfori on typen ohella maatalouden tärkein lannoiteaine. Kolme neljäsosaa maailmankaupan fosforista tulee Pohjois-Afrikasta, tarkemmin sanottuna Marokosta, jossa on maailman suurin esiintymä.

Afrikkalaisilla viljelijöillä fosforiin ei ole varaa. Sen sijaan sitä on syydetty rikkaissa teollisuusmaissa pellot täyteen.

Kahiluodon tutkimusryhmä on verrannut maatalouden kierrossa olevan fosforin määrää Suomessa ja Etiopiassa. Suomessa fosforia on kierrossa tai peltoihin ja vesistöjen pohjaan sitoutuneena 690 kiloa per asukas. Vastaava luku Etiopiassa on 12 kiloa.

Suomen maatalous pyörii siis osapuilleen kuusikymmenkertaisen fosforimäärän turvin Etiopiaan verrattuna. Samalla fosfori rehevöittää vesistöjämme, etunenässä Itämerta.

Fosforilannoitteita käytetään Suomessa selvästi aiempaa vähemmän, mutta Kahiluodon mielestä edelleen liikaa ja vähän niin kuin varmuuden vuoksi. Maataloudessa tarvittaisiin asennemuutosta, jotta tavoiteltavinta ei olisi mahdollisimman suuri sato tai mahdollisimman monta sataa tonnia maitoa lypsävä lehmä.

”Meillä olisi varaa laskea satotasoa. Väkilannoitteilla voidaan saada vähän enemmän satoa, mutta siitä maksetaan kallis hinta monella tavalla, kuten ympäristön rehevöitymisenä. Satotason nosto on tärkeintä siellä, missä ruoasta on pulaa, ja siellä se onnistuu paljon pienemmin panoksinkin.”

Oikeudenmukaisen kiertotalouden periaatteella länsimaissa käytetyistä lannoitteista pitäisi saada osa kierrätettyä takaisin kehitysmaihin. Näin ravinteita saataisiin pois omia vesistöjämme rehevöittämästä, ja samalla ne tuottaisivat ruokaa siellä, missä sitä kipeästi kaivataan.

Lyhyesti kiteytettynä: Afrikkaan pitäisi viedä lantaa.

Tämä kuulostaa niin ällistyttävän yksinkertaiselta ja hyvältä idealta, että tuntuu omituiselta, ettei sitä ole toteutettu. Ravinteita ei kierrätetä globaalisti vielä lainkaan.

Yksin tiede ei kuitenkaan voi asioita ratkaista – tarvitaan ketteriä kansalaisten, yhteisöjen, yritysten ja julkisen vallan koalitioita, jotka näyttävät tietä ja lähtevät luomaan uudenlaisia markkinoita.

Kahiluoto muistuttaa, että ravinne-erojen kaventaminen rikkaiden ja köyhien maiden välillä ehkäisisi paitsi luonnon saastumista ja nälänhätiä myös väkivaltaa.

Yksi historiantuntien opetus on nimittäin saattanut monelta unohtua: ruoan puute on edelleen yksi sotien perussyy.

Nälkä uhkaa rauhaa

Syyrian Aleppossa käydään tällä hetkellä kaupunkisotaa, jota on kuvailtu hirvittävimmäksi sitten toisen maailmansodan.

Pommitukset, uutiskuvien veriset lapset, henkensä kaupalla Välimerta ylittävät pakolaiset.

Ja lopulta jossain kaukana pohjoisessa: rajojen sulkemista vaativat mielenosoitukset, yleistyvä vihapuhe, kahtia jakautuva kansa.

Maahanmuuton ja islamin vastustaja haluaa nähdä Syyrian sodan uskonnollisena konfliktina, jonka väestöryhmät ovat itse kiihkopäissään aiheuttaneet – selvitkööt siis omin voimin. Maltillisemmat korostavat julkisuudessa Syyrian diktatorisen hallinnon osuutta.

”Mutta Syyriassa on ollut epädemokraattinen hallinto jo pitkään. Miksi siellä soditaan juuri nyt?”

Kahiluoto vastaa omaan kysymykseensä saman tien: Syyriassa oli ennen sotaa katovuosia ja ruoan hinta nousi. Sama tapahtui aiemmin esimerkiksi ennen arabikevättä.

”On osoitettu, että kun ruoan hinta ylittää tietyn rajan, seurauksena on väkivalta. Nälänhätä on aina uhka rauhalle.”

Jos globaalia taloutta ei saada toimimaan reilummin pelisäännöin, länsimaihin mielivien määrä voidaan kohta kertoa kymmenillä tai tuhansilla.

”Tutkimuksellisesti on osoitettu sekin, että myös rikkaat voivat paremmin tasa-arvoisessa yhteiskunnassa. Miksi se ei toimisi myös globaalissa mittakaavassa”, Kahiluoto kysyy.

Hän on huolissaan keskustelun kärjistymisestä, joka on este välttämättömien yhteisten asioiden edistämiselle. Erilaisia näkökulmia ei hyväksytä, ja vastakkaisia mielipiteitä esittäviä ei enää kuunnella vaan nolataan.

Se on Kahiluodon mielestä vaarallista; esimerkiksi kylmä sota päättyi itäblokin nolaamiseen, ja jo silloin kylvettiin uusien konfliktien siemenet. Kasvojen menettämisellä on yleensä vakavat seuraukset.

”Inhimillistä arvokkuutta ei saisi ottaa keneltäkään pois.”