Onneton lapsuus, aivoinfarkti, itsemurhayritys: Tästä kaikesta Tapani selvisi musiikin avulla

Tapani Purontaka ei uskaltanut tulla pois heinäseipäiden takaa. Ei, vaikka kuuli, kuinka isä yön pimeydessä yritti hukuttaa äitiä pihakaivoon. Hän pysytteli näkymättömänä kauan sen jälkeenkin, kun äiti sai riuhtaistua itsensä irti ja juoksi pakoon.

Tapani oli kahdeksanvuotias. Hän ei ollut piilopaikassaan ensimmäistä kertaa.

”Isä oli mieleltään sairas ja alkoholisti. Hän uhkasi monta kertaa tappaa äidin ja minut.”

Isä ei pelotellut turhaa. Tapani oli kuusivuotias, kun isä yritti kuristaa hänet.

”Hän nosti minut kattoa kohti kurkusta. Äiti ehti pelastamaan.”

Kymmenvuotiaana Tapani vannoi, ettei hän ikinä pahoinpitelisi lähei- siään, eroaisi vaimostaan tai joisi viinaa. Kolmesta lupauksesta hän onnistui pitämään yhden.

Lapsuuden painajainen

Toholammin pienen maalaiskunnan laitamilla olevalla tilalla oli kuusi lehmää, sikoja, kissoja, koira ja hevonen. Talo oli pieni, vain keittiön ja kamarin kokoinen. Viereisessä metsässä riitti kuitenkin tilaa temmeltää. Ulospäin se näytti paratiisilta pienelle pojalle.

”Mutta todellisuus oli yhtä helvettiä.”

Tapani on pohtinut, menikö isän mieli sekaisin hänen jouduttuaan 17-vuotiaana neljäksi vuodeksi sotarintamalle. Vai yllyttikö viina miehen vihaan?

”Hän saattoi ryhtyä riehumaan kirveen kanssa yhtäkkiä tai iskeä puukon ruokapöydän pintaan kesken ruokailun.”

Tapani ryntäsi yleensä karkuun kylmään vinttikamariin, jonka oven telkesi kiinni salvalla. Kerran hän hyppäsi ikkunasta alas lumihankeen, kun isä oli saamassa oven auki. Toisella kerran hänet pelasti se, että isä löi vahingossa kirveen terän omaan käteensä yrittäessään hajottaa ovea.

Toinen turvapaikka oli piharakennuksessa, jonne heinäseipäät aseteltiin seinää vasten talveksi. Niiden takana oli pieni kolo, jossa hän saattoi lymytä näkymättömissä.

”Usein juoksin metsäänkin.”

Jos äiti ehti naapuriin asti, hän hälytti apuun virkavallan.

”Muistan yhä, kuinka turvalliselta tuntui istua poliisien mustan Volgan takapenkillä.”

Tapania yhdeksän vuotta vanhempi veli muutti pois kotoa 16-vuotiaana. Äidillä ei ollut siihen mahdollisuutta.

”Siihen aikaa oli synti ottaa avioero.”

Painajainen päättyi vasta, kun Tapanin isä joutui vähäksi aikaa psykiatriseen sairaalaan.

”Sillä aikaa äiti tapasi lääkärin, joka huomasi, että häntä on hakattu. Lääkäri kirjoitti lausunnon, jolla äiti sai välittömästi avioeron.”

Äiti ja Tapani muuttivat Toholammin kirkonkylään.

Oikea perhe

Tapani oli kolmentoista, kun hänen äitinsä löysi uuden puolison. Uudessa rivitalokodissa Tapanilla oli ensimmäistä kertaa oma huone sekä suihku ja sisävessa.

”Nyt minusta tuntuu, että olemme oikea perhe”, hän sanoi äidilleen.

Lapsuuden kokemukset alkoivat kuitenkin nousta pintaan. Tapani ahdistui ja hän alkoi kuulla ääniä, kammottavia, kammiomaisia kaikuja päässään.

Äiti toimitti pojan lääkäriin, mistä hänet ohjattiin psykiatriselle poliklinikalle. Hän kävi siellä viisi vuotta purkamassa kokemaansa. Isälleen hän ei koskaan antanut anteeksi.

Tapani oli 15-vuotias, kun hänen isänsä kuoli vuonna 1977.

”En ole hänen haudallaan käynyt sen jälkeen.”

Kansalaiskoulun jälkeen Tapani pääsi töihin juustotehtaaseen. Hän oli kaksikymmentävuotias tavatessaan tulevan vaimonsa Toholammin Isokankaan työväentalolla.

”Jo sinne lähtiessä oli mielessä, että menen katselemaan itselleni tyttöystävää.”

Vaalea, kaunis Heidi kiinnitti Tapanin huomion heti. Hän haki tyttöä tanssimaan.

”Olin hirveän ujo, mutta sen verran sain suutani auki, että tarjosin kyytiä kotiin.”

Autossa Tapani sai tokaistua tärkeän kysymyksen: ”Ruvetaanko seurustelemaan?”

Seuraavan kymmenen vuoden aikana he solmivat avioliiton ja saivat kolme lasta, Kristan 1986, Jonen 1988 ja Kiian 1992.

”Sitten alkoivat vauhtivuodet.”

Tapani ei allekirjoita sanontaa ”päivääkään en vaihtaisi pois”.

”On monia päiviä, jotka varmasti vaihtaisin, jos voisin.”

Vauhtisokeus

Tapani aloitti laulamisen seurakunnan tilaisuuksissa ja kirkkokuorossa. Murrosiässä alkoivat bänditouhut. Hän keikkaili päätyönsä ohessa kymmenen vuotta ennen kuin uskalsi ryhtyä päätoimiseksi muusikoksi vuonna 1987.

90-luvun alussa hän kiersi Suomea Topi Sorsakosken basistina, kunnes vuonna 1994 oma laulajan ura lähti lentoon. Kiivaimmillaan hän teki 200 keikkaa vuodessa.

”Olen ylpeä siitä, että sain kokea pienen tähteyden, mutta siinä iski myös vauhtisokeus. Unohdin, että minulla on perhe. Läträsin alkoholinkin kanssa.”

Tapanin ja Heidin liitto päättyi eroon vuonna 2001. Puoli vuotta sen jälkeen Tapani sairastui masennukseen.

”Aikaisemmin juominen liittyi menoa ja meininkiä -tilanteisiin. Eron jälkeen siitä tuli lääke, josta hain lohtua ja helpotusta huonoon oloon. Todellisuudessa masennuin vain entistä enemmän.”

Mielessä velloivat itsesyytökset.

”En onnistunutkaan pitämään lapsena antamaani lupausta. Olin eronnut ja käytin liikaa alkoholia. Ketään en kuitenkaan ikinä pahoinpidellyt.”

Vuoden lopulla tuli pohjakosketus. Tapani oli ajamassa yöllä keikalta kotiin, kun pitkällä suoralla tuli rekka vastaan.

”Ajattelin, että nyt lyön kaasun pohjaan ja posautan suoraan sen keulaan. Loppuu tämäkin tuska.”

Itsemurha jäi ajatukseksi. Tapani hakeutui lääkäriin ja pääsi terapiaan. Kohtalon oikkuja lienee, että kaksi vuotta myöhemmin hän joutui pahaan onnettomuuteen.

Kasaan kurottu

Heinäkuun 19. vuonna 2003 Tapani oli tulossa jälleen keikalta kotiin. Kello oli viisi aamuyöllä ja matkaa oli jäljellä vain parikymmentä kilometriä. Tapani istui asuntoautossa kuljettajan vierellä ilman turvavyötä. Hän nukahti päätä polviin nojaten.

Sen jälkeen nukahti kuskina ollut kaveri. Auto ajautui siltarumpua päin. Kuski selvisi turvavyön ansiosta törmäyksestä mustelmilla. Tapani havahtui Kokkolan keskussairaalassa, mistä hänet kiidätettiin Oulun yliopistollisen sairaalan teho-osastolle.

”Siellä alkoi leikkausruljanssi, jolla minua kurottiin kasaan.”

Tapanin lonkka, rintalasta, nenä ja leuka olivat murtuneet. Hän muistaa kirurgin jossain vaiheessa varoittaneen, ettei hän ehkä enää ikinä kävele.

Kuntoutuminen vei yksitoista kuukautta.

Vastoinkäymiset eivät päättyneet onnettomuuteen. Helmikuussa 2011 Tapani oli viettämässä iltaa serkkunsa kanssa, kun hänet pahoinpideltiin pankkiautomaatilla.

”Kolme miestä kävi kimppuuni mitään sanomatta. He löivät ja potkivat polvitaipeisiin niin, että kaaduin. He jatkoivat hakkaamista ja potkimista, vaikka makasin jo maassa. Onneksi serkkuni ehti apuun enkä saanut ruhjeita vakavampia vammoja.”

Pahoinpitelijät ehtivät paeta ennen kuin poliisit saapuivat paikalle.

Tuorein kurimus alkoi 11. joulukuuta 2014. Tapani tunsi olonsa huonoksi ja hakeutui ensiapuun. Siellä tila koheni, ja hän tilasi taksin lähteäkseen kotiin.

”Nousin ylös ja kaaduin päistikkaa lattialle.”

Hän heräsi neurologian osastolla. Huonon olon aiheuttaja oli aivoinfarkti. Sen jäljiltä muisti on heikentynyt, mutta muita vaurioita ei jäänyt.

”Varsinkin yksin ollessa mietin, miksi yhdelle miehelle on sattunut niin paljon ikävää.”

Punainen lanka

Masennus vaanii Tapania koko ajan. Kun se saa vallan, hänestä tulee itkuinen, eikä arki suju.

”En jaksa aina nousta edes sängystä. Minun on ruoskittava itseäni, että jaksan mennä suihkuun tai ajaa parran.”

Muutaman kerran hän on antanut periksi. Viime vuoden lopulla hänet vietiin ambulanssilla sairaalaan, kun hän yritti pakoon tuskaista oloaan lääkkeillä ja alkoholilla.

”Ehkä se oli enemmän hätähuuto kuin itsemurhayritys.”

Mistä hän löytää voiman masennuksen voittamiseen? Vastauksen hänelle kertoi psykiatri joitain vuosia sitten.

”Kuultuaan elämäntarinani hän oivalsi, että elämässäni koossa pitävä punainen lanka on musiikki.”

Se auttoi häntä jo lapsena.

Tapanin musikaalisuuden huomasi kansakoulunopettaja, jonka pyynnöstä hän aloitti laulamisen kirkkokuorossa ja seurakunnan tilaisuuksissa. Lauluja harjoiteltiin iltaisin koulussa.

”Hän varmasti näki, että minulla oli jokin hätänä kotona. Laulamaan houkutteleminen oli hänen tapansa suojella minua.”

Musiikki on yhdistävä tekijä myös hänen ja Jonen välillä.

Tapanin lapsista erityisesti Jone kärsi isän poissaolosta. Myöhemmin Tapani on yrittänyt korvata menetetyn ajan. Heistä on tullut läheisiä erityisesti sen jälkeen, kun Jone ryhtyi kitaristiksi Tapanin bändiin vuonna 2010. Siitä saakka isä ja poika ovat kiertäneet keikoilla yhdessä ja tehneet musiikkia myös Tapanin kodin yhteydessä olevassa studiossa.

Keväällä musiikkitieteiden kandidaatiksi valmistunut Jone lähti syyskuun puolivälissä opiskelijavaihtoon Espanjaan. Tapani jatkaa keikkailua Suomessa. 9. lokakuuta ilmestyy tuorein levy Luotan huomiseen.

Nimi kuvaa tämän hetken tunnelmaa.

”Elämässäni täytyy olla uskoa, toivoa ja rakkautta. Vielä kun löytäisin rauhan sydämeeni…”