Paulin Löijan, 45, kohtalona oli syntyä homoksi erittäin pienelle paikkakunnalle Veteliin. Pohjanmaalla sijaitsevassa kunnassa asuu noin 3 500 asukasta.

Pauli huomasi jo 12-vuotiaana itsessään homoseksuaalisia taipumuksia, mutta ei osannut nimetä niitä.

Koulussa oli kyllä homoteltu poikia kiusaamisen yhteydessä. Pauli löysi vasta 15-vuotiaana homo-sanan selityksen kirjaston tietosanakirjoista. Homoseksuaalisuus oli poistettu sairausluokituksesta vuonna 1981, mutta Pauli ei saanut tietää sitä vielä vuosiin. Pohjanmaan Vetelin lähikirjaston uusimmatkin tietosanakirjat olivat 1970-luvun lopusta.

Veteli on voimakkaasti herätyskristillistä aluetta, jossa vaikuttaa erityisesti evankelinen liike. Paulin perhe ei ollut mitenkään erityisen uskonnollinen. Pauli meni kuitenkin mukaan seurakuntatoimintaan heti rippikoulun jälkeen.

Seurakuntatoimintaan mukaan meneminen tarkoitti väistämättä myös evankelisen herätysliikkeen toimintaan osallistumista.

”Koska olin nuori, imin vaikutteet seurakuntanuorten toiminnassa hyvin kritiikittömästi.”

Pauli löysi Raamatusta kohdat, joissa miesten kanssa makaavat miehet tuomitaan kauhistuksena kuolemaan.

”Ajattelin, että homoudesta on päästävä eroon keinolla ja hinnalla millä hyvänsä. Olihan se sekä sairaus että kuolemansynti.”

Onnellisuuspakko

Pauli ei voinut puhua kenenkään kanssa homoudestaan. Hän ei tuntenut tai tiennyt ketään toista. Oman identiteetin kieltäminen vei kaikki voimat, eikä läksyjen teosta tullut mitään.

Pauli pääsi kuitenkin opiskelemaan papiksi teologiseen tiedekuntaan heti lukion jälkeen vuonna 1984. Hän muutti Helsinkiin ja meni mukaan opiskelijoiden herätyskristilliseen toimintaan ja sitä kautta myös kristillisen nuortenlehden Nuotan toimitukseen.

Herätysliikkeiden konservatiivinen siipi alkoi nostaa päätään ja kiivasta debattia käytiin erityisesti naispappeudesta. Hyvin jyrkät mielipiteet omien joukossa ahdistivat Paulia.

Pauli oli herätysliikkeen opiskelijatoiminnassa mukana vuosia. Hän liittyi mukaan kuoroon ja lauloi katulähetysilloissa.

”Herätyskristillisessä porukassa oli tietynlainen onnellisuuspakko. Täytyi olla onnellinen ja tyytyväinen.”

Uskon piti tuoda ihmiselle onni, jonka kaikki huomaisivat. Jos oli onneton, se oli rangaistus Jumalalta synnillisestä elämästä. Pauli esitti koko ajan onnellista ja heteroa. Elämä alkoi olla todella ahdistavaa.

Masennusta ja ahdistusta

Pauli teki kaikkensa eheytyäkseen. Hän kävi kaikissa mahdollisissa seurakunnan tapahtumissa. Itki ja rukoili eheytyvänsä.

Pauli yritti löytää naisystävän. Yhden naisen kanssa hän seurustelikin vähän aikaa.

”Se oli hyvin pintapuolinen suhde. Väkipakolla pakottauduin ihastumaan. Mitään seksuaalista kanssakäymistä ei ollut. En semmoista voinut ajatellakaan.”

Pauli ei tunnustanut homouttaan edes itselleen, vaikka mielenterveys alkoi reistailla. Meni kokonaisia lukukausia, että hän ei saanut yhtään opintosuoritusta.

Pauli nukkui päivät ja käveli yöt ympäriinsä. Kannelmäessä hän nojasi usein kehäykkösen yläpuolella olevan kävelysillan kaiteeseen ja mietti, minkä rekan alle hyppäisi. Toisinaan hän kiipesi Kannelmäessä sijaitsevan opiskelijatalonsa katolle. Pauli istui katolla ja heilutteli jalkojaan räystäällä katse kiinni seitsemän kerroksen päässä näkyvässä asvaltissa. Tuskatila oli hirveä.

Seurakuntatapahtumissa oli silti pakko käydä hymyilemässä.

Masentuneiden kausien välissä oli todella energisiä jaksoja, jolloin hän suoritti kaksi kertaa enemmän kursseja kuin kukaan muu. Ahdistus ei helpottanut tällöinkään. Vuosia myöhemmin hän sai nimen sairaudelleen: kaksisuuntainen mielialahäiriö.

Ikävä kyllä nyt ei ollut sen aika.

Pauli ei uskaltanut hakeutua hoitoon. Kun mieli oli erittäin tiukilla, alkoi tulla myös rankkoja fyysisiä oireita.

Opintojen loppupuolella Pauli pääsi töihin yliopiston teologiseen tiedekuntaan toimistosihteeriksi. Vahtimestari joutui järjestämään parin vuoden aikana lähes kymmenen taksikyytiä sairaalaan kesken työpäivän, sillä Paulin sydän oireili hälyttävästi.

Stressitilanteessa Paulin sydämen sykkeet ja verenpaineet romahtivat. Pahimmalla sairaalareissulla Pauli oli yli kaksitoista tuntia tajuttomana tehostetulla sydänvalvontaosastolla. Lääkärit eivät uskoneet, että Pauli selviää aamuun asti hengissä.

Pauli oli tällöin 25-vuotias.

Paulin alkoi olla pakko tulla kaapista.

”En todellakaan suosittele ahtaaseen kaappiin sulloutumista kenellekään. Sillä voi olla tahdosta riippumattomia, kohtalokkaita seurauksia terveydentilalle. Henki saattaa lähteä, vaikka ei tekisikään itsemurhaa.”

Patouma purkautuu

Pauli valmistui vuonna 1991 teologian maisteriksi, mutta jatkoi opintojen aikaista työtään yliopistolla toimistosihteerinä. Sisäinen ristiriita esti hakemasta seurakuntapastorin töitä. Oma rikkonaisuus olisi ollut liikaa sielunhoitotyössä.

Paulin kaappi alkoi aueta pikku hiljaa, kun hän jätti evankelisen herätysliikkeen kuoron ja meni Kallion seurakunnan kantaattikuoroon. Kallion seurakunnassa ilmapiiri oli ratkaisevasti suvaitsevaisempaa. Vuonna 1992 hän pääsi mukaan seurakunnan pääsiäisnäytelmäporukkaan, josta alkoi löytyä uusia avarakatseisempia kavereita.

Näytelmäporukka kävi Raamattua läpi eläytyen ja esittäen tarinoita toisilleen. Tuli Paulin vuoro eläytyä Pietarin osaan, joka vakuuttaa kolme kertaa rakastavansa Jeesusta.

Paulille se oli liikaa.

Häneltä yksinkertaisesti puuttui yksi ihmisyyden perustunne, kyky rakastaa. Pauli oli sulkenut kaiken rakkauden ulkopuolelleen kieltäessään seksuaalisuutensa.

Nyt hän ymmärsi yhdessä väläyksessä, että hän ei pysty edes näyttelemään rakkautta. Hänestä oli tullut täysin tunnekylmä. Hän lyyhistyi kasaan teatteriporukan silmien alla.

Vuosien patouma alkoi purkautua.

Vieläkään Pauli ei myöntänyt edes itselleen olevansa homo. Onneksi turvallinen porukka oli ympärillä.

Pauli otti avun vastaan. Hän alkoi käydä ryhmänvetäjän luona viikoittain keskustelemassa. Muutaman juttutuokion jälkeen vetäjä ohjasi Paulin ammattiauttajien pariin.

Puolen vuoden kuluttua Pauli pääsi psykoterapiaan, minkä alettua hän pystyi pian tunnustamaan itselleen olevansa homo. Siinä auttoi ratkaisevasti Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen laaja artikkeli Parantumattomasti terveet, jossa Jorma Palo kirjoitti homouden olevan normaalia. Artikkelin luettuaan Pauli katsoi itseään peiliin ja sanoi itselleen ääneen: minä olen homo.

”Huojennus oli mieletön.”

Sen jälkeen Pauli kertoi terapeutilleen.

Hän oli 27-vuotias.

Ensirakkaus

Hyvin nopeasti sen jälkeen, kun Pauli oli pystynyt myöntämään identiteettinsä itselleen, hän rakastui ensimmäistä kertaa elämässään.

”Se oli päätähuimaavaa. Niin totaalisesti uusi tunne. Koin eläväni jotain suurta ihmettä.”

Samoihin aikoihin hän alkoi pikkuhiljaa rakastaa myös itseään ja läheisiään.

”Oli sitä rakkautta muita kohtaan jonkun verran jo opiskeluvuosina. Taustalla oli kuitenkin aina kipupiste, joka oli jarruna kiintymiselle. Piti jarruttaa koko ajan, koska mä en saanut kiintyä liikaa. Ensimmäisen rakkaussuhteen jälkeen kiintyminen muihin tuli helpommaksi.”

Pauli alkoi olla itsensä kanssa tasapainossa, joten hän alkoi hakea papin virkoja. Niitä oli kuitenkin 1990-luvun alun laman aikana hyvin niukasti. Pauli löysi kuitenkin hyvin mielenkiintoisen työpaikkailmoituksen. Hänen kotiseurakuntaansa Vuosaareen haettiin äitiyslomansijaista, jolla on kokemusta lapsi- ja nuorisotyöstä. Pauli ajatteli olevansa vahvoilla, koska oli asunut seurakunnan alueella jo vuosia ja hänellä oli vaadittua työkokemusta.

”Haastattelijat oli todella happamia. He tiesivät siinä vaiheessa, että minä olen homoseksuaali. Olinhan ollut juuri televisiohaastatteluissa homoudesta.”

Vastassa oli hakija, joka ei ollut vielä edes valmistunut. Hänellä ei ollut kosketusta Vuosaaren seurakuntaan eikä lapsi- tai nuorisotyöhön.

”Viimeinen kysymys haastattelussa oli, olisiko minulla mitään lisättävää terveydentilastani tai jostakin muusta siihen liittyvästä, joka heidän pitäisi ottaa huomioon. He utelivat sillä ihan selvästi seksuaali-identiteetistäni.”

Paulia ei valittu edes varasijalle. Hän ei hakenut enää koskaan papin töitä.

Hän on tehnyt sen jälkeen tutkijan, sihteerin, pitopalvelutarjoilijan, vahtimestarin ja siivoojan töitä. Kallion seurakunnan vahtimestari-siivoojana hän oli koko työporukan teologeista pisimmälle koulutettu.

Isän unohtumattomat sanat

Myöhemmin hoitamaton kaksisuuntainen mielialahäiriö vei Paulin työkyvyn kokonaan pariksi vuodeksi. Sairaudelle löytyi oikea diagnoosi vasta vuonna 2006 psykiatrian poliklinikalla.

Pauli on kuitenkin taistellut itsensä takaisin työelämään Helsingin Klubitalon siirtymätyöohjelman, työkokeilujen ja kuntoutuksen avulla. Nyt hän on 50-prosenttisella osatyökyvyttömyyseläkkeellä ja tekee puolikasta viikkoa tutkimuksellista työtä Suomen Punaisessa Ristissä.

Pauli on surullinen siitä, että niin moni on jättänyt kirkon Ylen Homoillan ja Nuotta-lehden bi- ja homoseksuaalisuuden piilottamaan kehottavan Älä alistu -kampanjan takia. Itse hän suosittelee äänestämään suvaitsevaisempia ehdokkaita kirkollisvaaleissa ja käymään sateenkaarimessuissa.

Ongelmistaan huolimatta Pauli ei vaikuta katkeralta.

”Elämä on muuttunut aivan toisenlaiseksi oikeiden lääkkeiden löytymisen jälkeen. Tasapainoinen elämä on löytynyt. Olen ihan ihmetellyt, että tällaistako se elämä voi todella olla. Näin hyvää.”

Paulin asiat alkavat olla kunnossa. Työn lisäksi hän ammentaa energiaa Helsingin Gayteatterista, jonne hän on kirjoittanut juuri koskettavan, väljästi omiin kokemuksiin pohjautuvan rikosnäytelmän Viimeinen viilto. Pauli toivoo enää löytävänsä oikean miehen rinnalleen.

Noin viisitoista vuotta sitten Paulin isä sanoi Paulille jotain unohtumattoman kannustavaa.

”Pohjalainen perusmies sanoi melkein itkien, että sitä minä Pauli sinulle toivon, että sinä löytäisit itsellesi hyvän miehen. Eihän isä voi sanoa juuri kauniimmin pojalleen.”

Juttu on julkaistu alun perin Seurassa 15/2011.