Vene kaatui kalaretkellä – kuolemanvaaraan joutuminen vahvisti Kirstin ja Veijon koeteltua rakkautta

Veijo Pasasen, 68, olisi jo pitänyt tulla töistä. Puoliso Kirsti Makkonen, 72,kaivaa puhelimen esiin ja varmistaa, että rakkaalla on kaikki kunnossa.

Tälläkään kertaa ei mene kauan, kun Veijo jo kaartaa pihaan.

Veijo on eläkkeellä, mutta ajaa edelleen satunnaisesti linja-autoa. Miehen työpäivinä Kirsti tuntee olonsa aina levottomaksi, kunnes avain rapisee lukossa.

”Se on ikävää ja huolta”, Kirsti kertoo.

”Tien päällä voi sattua kaikenlaista.”

Kirstille ja Veijolle jokainen yhdessä vietetty hetki on arvokas. He tietävät, että yhteinen elontaival voi katketa milloin tahansa.

Niin heille oli käydä kalaretkellä kahdeksan vuotta sitten.

Epäilyttävä pesuvati

Oli perjantai 4. toukokuuta 2007. Laukaassa asuvat Kirsti ja Veijo päättivät lähteä viikonlopuksi Uuraisille Hietasaaren leirintäalueelle, jossa heillä oli asuntovaunu. He halusivat laskea Kyynämöisjärveen kevään ensimmäisen verkon.

Pari ei ollut hetkeen käynyt yhdessä kalastamassa. He olivat vastikään palanneet takaisin yhteen puolentoista vuoden asumuseron jälkeen.

Oli lähellä, että järvelle lähteminen olisi jäänyt vain aikeeksi. Leirintäalueen veneet eivät olleetkaan vielä käyttökunnossa. Ongelma ratkesi, kun kaverin kaveri lupasi lainata omaa venettään.

”Tuommoinen pesuvati”, moitti Kirsti veneen nähdessään. Pieni muovivene kieltämättä näytti kiikkerältä, mutta verkoille oli päästävä.

Kello oli vähän yli yhdeksän illalla, kun pariskunta souti puolen kilometrin päähän rannasta. Sää oli tyyni, aurinko oli laskemassa.

Veijo sai verkon laskettua istuviltaan. Yhtäkkiä vene kaatui, ja molemmat putosivat neliasteiseen veteen. Kummallakaan ei ollut pelastusliivejä.

Vajoamisen uhka

Tähänkö elämä nyt loppui? Se oli Veijon ensimmäinen ajatus. Seuraava ajatus kapinoi jo kuolemaa vastaan: nyt ei auta hätääntyä.

”Vene pitää kääntää oikein päin”, hän huusi Kirstille.

Suunnitelma onnistui. Kirsti ja Veijo uivat eri puolille venettä ja yrittivät nousta kyytiin.

Kummankaan voimat eivät riittäneet. Veijon metsästyspuvun alla ollut fleecetakki vettyi nopeasti. Onneksi veneen keulassa roikkui kettinki, jonka Veijo sai pujotettua kainaloidensa alle.

Kirsti ei ollut yhtä suuressa vaarassa vajota, sillä hänellä oli yllään vain tuulipuku. Hän sai potkittua kumisaappaat jaloistaan ja ryhtyi huutamaan apua.

Veijo tajusi, että heidän on hillittävä liikkumistaan. Verkko lillui pinnassa aivan veneen vieressä.

Piinallinen odotus

”Apua kyllä tulee”, rauhoitti Veijo. Siihen Kirstikin uskoi puolisonsa rauhallisuuden ansiosta. Mutta kuinka kauan he selviäisivät kylmässä vedessä?

Toivo pelastumisesta vahvistui, kun Kirsti aikansa huudettuaan huomasi rannalla liikettä.

Kirstin tyttären ystävä oli kuullut avunhuudot. Hän hälytti apuun leirintäalueen turvallisuuspäällikön Aarno Vitikaisen.

Aarno ja toinen karavaanari Jorma löysivät sadan metrin päästä lukitsemattoman veneen, raahasivat sen rantaan ja soutivat avuksi. Kirsti ja Veijo olivat jo alkaneet kangistua kylmästä.

Pelastajat saivat nostettua Kirstin veneeseen, mutta Veijon nostaminen ei onnistunut. Miehet solmivat Veijon kiinni veneeseen ja kannattelivat häntä veneiden välissä.

Kirsti huomasi, että rantatiellä vilkkuivat jo hälytysajoneuvojen valot.

Maallikko- ja ammattipelastajat kohtasivat matkalla rantaan. Pelastuslaitoksen miehet sujauttivat Veijon alle pelastuslautan.

Kohta Veijo kuuli jonkun sanovan, että nyt ottavat jalat pohjaan. Sitten hän menetti tajuntansa.

Omien luo

Ensihoitajat mittasivat Kirstin ruumiinlämmöksi 33 astetta. Veijon lukemat olivat vielä huonommat: 32 astetta.

Pariskuntaa lähdettiin viemään eri ambulansseilla neljänkymmenen kilometrin päähän Jyväskylään. Kirstillä oli kova hätä miehestään.

Ambulanssimiehet ottivat Veijon tilasta selvää ja kertoivat, että tällä on kaikki hyvin. Tieto rauhoitti Kirstiä.

Todellisuudessa Veijo oli kriittisessä tilassa. Hän palasi tajuihinsa vasta, kun ambulanssi oli enää muutaman kilometrin päässä sairaalasta.

Puolisot pääsivät vierekkäisille pedeille tarkkailtaviksi. Puolenyön jälkeen molempien ruumiinlämpö ja elintoiminnot olivat palanneet normaaleiksi, joten he saivat lähteä kotiin.

Kirsti ja Veijo astuivat sairaalan kamppeissa taksiin, jota ajoi Veijon työkaveri. Kodin sijasta he pyysivät ajamaan takaisin Hietasaareen. He halusivat omiensa luo.

Asuntovaunussa Kirsti ja Veijo käpertyivät peiton alle ja ottivat toisiaan kädestä kiinni. Kirsti kiitti Jumalaa siitä, että he olivat selvinneet hengissä.

”Tuli tunne, että tämä on jonkun muun kuin meidän ansiota. Emme olisi pelastuneet, jos niin ei olisi määrätty.”

Ilkeitä huhuja

Aamukahdeksalta soi puhelin. Se oli Laukaan poliisi, joka sanoi soittavansa ihmisenä, ei viranomaisena. Hän halusi tietää, miten Kirsti ja Veijo voivat.

Huolenpito tuntui pariskunnasta hyvältä.

Aamupalan jälkeen Kirsti lähti etsimään päivän lehteä nähdäkseen, mitä onnettomuudesta kirjoitettiin. Yhteisissä tiloissa hän kuuli, että kylillä liikkui pahansuopaisia huhuja: muut karavaanarit olivat muka keskittyneet pelastustoimien sijasta kännäämiseen.

Kirsti suivaantui yhteisönsä puolesta ja soitti radioon.

”Annoin tulla tuutin täydeltä. Jos ei olisi omia ollut, en olisi tässä puhumassa!”

Illalla Kirsti meni ”akkojen” kanssa saunaan. Hän suhtautui tapahtuneeseen jo huumorilla ja naureskeli, että menee veteen ilman venettä.

Loppuillasta lauteilla oli enää yksi saunakaveri. Silloin Kirstiltä pääsi itku.

Uusi ystävä

Saunakaveri sattui olemaan terveysalan ammattilainen. Hän tarjoutui tulemaan Kirstin ja Veijon vaunulle juttelemaan. Juttutuokion lopuksi Veijokin suostui siihen, että seuraavana päivänä lähdettäisiin yhdessä kriisikeskus Mobileen.

Kriisikeskuksessa mukana olivat myös Aarno ja Jorma. Lämmin ja kiireetön ilmapiiri rohkaisi myös Veijoa puhumaan.

”Hyvähän se käynti loppujen lopuksi oli”, vaikenemaan tottunut mies myöntää.

Maanantaiaamuna Veijo ei pystynyt lähtemään töihin, koska tunsi olonsa sekavaksi. Hän sai viikon sairausloman jälkisokin vuoksi.

Kesän tullen elämä palautui normaaliksi. Vielä samana suvena Kirsti ja Veijo kutsuivat pelastajansa Aarnon ja Jorman vaunulleen kiitoskahveille.

Aarnon kanssa yhteydenpito jatkui niin, että Kirsti ja Veijo saivat hänestä uuden ystävän. Kirsti kuvaa, että entisestä hyvänpäivän tutusta on tullut hänelle kuin pikkuveli.

Onnettomuudesta ei jäänyt Kirstille ja Veijolle veneilykammoa. He ostivat vielä samana kesänä puuveneen, jota Kirstin sanojen mukaan ”ei saa kaadettua, vaikka yrittäisi”.

Läheiset puolestaan pitivät huolen, että myös Veijo hankki itselleen kunnolliset pelastusliivit.

Onnettomuus lähensi

Kirsti ja Veijo ovat olleet yhdessä parikymmentä vuotta. Pari sanoo, että kuolemanvaarasta pelastuminen on lujittanut heidän koetuksella ollutta suhdettaan.

”Olemme kasvaneet yhteen enemmän. En tiedä, miten sitä osaisi selittää. Tuntuu, että toinen on käynyt tärkeämmäksi”, Veijo kuvaa.

Kirstille kumppanin merkitys kirkastui hyisten aaltojen syleilyssä.

”Jos et olisi pysynyt pinnalla, minä en olisi halunnut jäädä veneen laidalle yksin roikkumaan. Yhdessä olisi menty, jos olisi menty”, hän sanoo Veijolle vakavana.

Onnettomuus on lisännyt puolisoiden keskinäistä ymmärrystä.

Veijo oli jo ennen onnettomuutta haaveillut metsästyskoirasta, mutta Kirsti oli vastustanut lemmikin ottamista. Nyt heillä on suomenajokoira Kamu, joka on saanut myös Kirstin innostumaan jänisjahdista. Pari viettää kaiken liikenevän aikansa yhdessä, mieluiten luonnossa liikkuen.

”Veijo sanoo, että kun eukon ja koiran päästää syksyllä metsään, kumpaakaan ei saa sieltä pois”, Kirsti nauraa.

Suhteen lujittuminen on saanut ajatukset kulkemaan yhteisiä uria. Kun Veijo ajattelee ruokaa, Kirsti häärää jo keittiössä.

Hyvien ajatusten toteuttamiseen pari ei tarvitse pitkää suunnitteluaikaa. Kun Veijo ehdottaa mökille lähtemistä, he ovat puolen tunnin päästä jo matkalla.

”Yhdessä selviämme”

Onnettomuuden jälkeen Kirsti on ajatellut entistä vahvemmin, että elämää johdattelee jokin korkeampi voima.

”Ei ollut meidän aikamme lähteä. Olemme jatkoajalla.”

Kirstille ja Veijolle on selvää, että he haluavat käyttää jatkoaikansa toisistaan huolehtimiseen. Jos toiselle tulee terveydellisiä vaivoja, toinen ehdottaa herkästi lääkäriin menemistä.

Yhdessä koettu on vahvistanut tunnetta siitä, että kumppaniin voi luottaa kuin kallioon. Pari uskoo, että tapahtuneen jälkeen he selviävät yhdessä mistä tahansa.

”Kunpa saisimme mahdollisimman pitkään olla yhdessä toinen toistamme tukien.”