(Päivitetty: )
Teksti:
Anneli Juutilainen

wp_20151206_13_58_58_proViime viikolla äidin hoivakodissa järjestettiin joulujuhla, jonne en valitettavasti pääsyt omien työkiireideni vuoksi. Omaisia toivottiin paikalle ja isäni edusti perhettämme. Äidille oli tietysti tärkeää, että paikalla oli hänen läheisiään.

Arvasin jo etukäteen, että ilta olisi tunteikas. Asukkaat oli puettu juhlaviin vaatteisiin ja äiti lauloi valkoisessa kaavussa antaumuksella tiernatyttönä joululauluja. 

Isääni itketti, kun hän muisteli heidän yhteisiä joulujaan 35 vuoden ajalta. On vaikeaa ymmärtää, että he eivät voi elää enää arjessa yhdessä vaikka asuvat vain parin kilometrin päässä toisistaan.

Arki tasaantuu

Kaoottisen syksyn jälkeen tuntuu siltä, että elämämme ja arkemme rupeaa pikkuhiljaa tasaantumaan. Äiti on kotiutunut hoivapaikkaansa loistavasti ja kokee sen nyt kodikseen. Olemme päättäneet, että emme enää jonota äidille paikkaa naapurissani olevaan hoitokotiin, koska siitä ei olisi hänelle mitään hyötyä.

Äiti osallistuu aktiivisesti kaikkeen hoivakodin toimintaan ja pitää huolta muista, jo heikommassa kunnossa olevista asukkaista auttamalla heitä tarvittaessa pienissä asioissa: ojentelemalla tavaroita, taluttamalla vaikeasti liikkuvia.

Tänään isäni kävi hänen luonaan, mutta sai odottaa hetken ennen kun äiti liittyi hänen seuraansa. Äiti oli nimittäin hoitajan kanssa keittiössä tiskaamassa eikä malttanut lopettaa askareitaan kesken. Vasta kun tiskit oli tiskattu, hän hyökkäsi halaamaan isääni.

Paljon vierailijoita

Huomaan, että olen itse löytänyt jonkinlaisen balanssin oman elämäni ja äidin hoitokodissa asumisen välillä. Pyrin käymään äidin pari kolme kertaa viikossa, en kuitenkaan enää joka päivä. Äiti ei muista käyntejämme enää seuraavana päivänä, joten en enää jaksa potea huonoa omaatuntoa jos en pariin päivään ehdi piipahtamaan hänen luonaan. Lapset ja työt vaativat oman aikansa ja suon sen niille.

Isäni on käynyt vierailemassa äidin luona välillä yksin ja joskus sukulaisten tai ystävien kanssa. Äidillä onkin käynyt viime aikoina paljon vieraita. Kiitos siitä teille, tiedätte kyllä keitä olette! Jokainen visiitti on ilahduttanut äitiä suunnattomasti, ja muutamat tapaamiset hän on muistanut vielä seuraavana päivänäkin. Tosin veljelleen hän väitti, että isäni, minä tai lapseni emme ole käyneet siellä kertaakaan.

Suru tulee aaltoina

Olen vienyt äidin huoneeseen muutamia lasten kirjoja, paperia ja värikyniä. Ne ovat joka kerta hitti ja erityisesti 3-vuotias tyttäreni piirtää mielellään mummille läjäpäin erilaisia tuotoksia. Ne ilahduttavat mummia kovasti.

Emme ole tuoneet äitiä meille kylään uudestaan edellisen kerran jälkeen, koska mieheni on potenut virustaudin jälkitautina tullutta keuhkokuumetta. Äiti on hauras ja pyrimme varjelemaan häntä pahimmilta pöpöiltä. Mutta kun siippani paranee, tuomme mummin taas meille leikkimään.

Valehtelisin jos väittäisin, että olen hyväksynyt vanhempieni elämäntilanteen muutoksen. Suru tulee aaltoina, ja usein elämä tuntuu epäreilulta.

Mutta ehkä opin pikkuhiljaa elämään näin.

 

 

 

 

X