Vanhat traumat palaavat

Anneli Juutilainen
Blogit Kun lamppu sammuu 15.2.2016 12:46

wp_20160213_10_13_24_proViime lauantaina jouduin antamaan äidille ensimmäistä kertaa rauhoittavan lääkkeen kun hän oli meillä kylässä. Onneksi lääkekaapin uumenissa oli tuo yksi ”hätävara”, jolle nyt oli käyttöä.

Kävimme aamupäivällä isäni kanssa hakemassa äidin hänen hoitokodistaan. Löysin hänen vaatekaapistaan mielenkiintoisen näyn: hän oli tehnyt ulkotakistaan ja muutamista muistakin vaatteista pinoja, joiden ympärille hän oli sitonut villalankaa ikään kuin lahjapaketin tavoin.

”Oot tehnyt tänne tämmösiä paketteja?”, tiedustelin niin kepeällä äänensävyllä kun vaan ikinä kykenin.

”Helvetti kun en muista mitään”, vastasi äitini, joka ei yleensä kiroile.

Isoja renkaita

Vierailun alku meni hyvin ja äiti nautti tyttäreni kanssa ulkoleikeistä kauniissa talvisäässä. Pian sisääntulomme jälkeen hän ryhtyi ahdistuneessa mielentilassa kertomaan, miten hänet ja muut asukkaat ajettaisiin pian pois hoitokodista ja paikalle tulisi valtavan isoja laumoja ulkomaalaisia ja ”isoja renkaita”.  Ehkä äiti oli nähnyt uutisista asiaa pakolaisista.

Yritimme selittää asioiden todellisen tilan, mutta hän kiihtyi yhä enemmän. Hän uskoi vasta kun kerroin soittaneeni hoitokotiin ja varmistaneeni, että ”ulkomaalaiset” on ohjattu muualle. Oli parempi lähteä mukaan äidin tarinaan kun takoa tälle järkeä.

Lopullisen rauhan hän sai vasta kun kaivoin lääkepillerin kaapista. Se auttoi nopeasti ja pian hän oli taas lauhkea ja hyväntuulinen. Lääke kirkasti äidin ajatukset niin, että illalla kotimatkalla autossa hän puhutteli isääni tämän nimellä ja kysyi, että koska tämä tulisi taas käymään.

Äiti ei ole kutsunut meistä ketään nimillämme pitkään aikaan.

Synkkä salaisuus

Äidin omahoitaja kertoi, että hän kertoo iltaisin vanhempiensa ja veljiensä kuolleen auto-onnettomuudessa, jossa rekka olisi ajanut heitä päin. Äidin molemmat veljet ovat elossa ja hoitaja kysyi meiltä, onko äidin menneisyydessä jotain vanhaa traumaa, joka selittäisi tämän toistuvan harhan. Ja onhan siellä.

Sain itsekin vasta nyt kuulla isältäni, että äitini on nuorena parikymppisenä tyttönä ollut mukana auto-onnettomuudessa, jonka seurauksena toinen nuori tyttö kuoli. Äiti oli onnettomuuteen syytön, mutta kantoi siitä silti syyllisyyttä vaikka ei olisi voinut tehdä mitään toisin. 

Trauma oli niin vahva, ettei hän koskaan kertonut tapauksesta minulle. Isälleni hän oli puhunut onnettomuudesta vain kerran yli 30 vuotta sitten, mutta ei enää koskaan myöhemmin suostunut palaamaan aiheeseen.

Tuntuu raastavalta, että hän kantoi tällaista taakkaa harteillaan vuosikymmeniä. Enää en voi ottaa asiaa hänen kanssaan puheeksi, koska se saattaisi aiheuttaa hänelle liian pahan mielen. Jos äiti muistaisi tapahtuneen, se repisi vanhat haavat auki. 

Toivon, että Alzheimer on tuhonnut sen osan aivoista, jossa hän piilotteli salaisuuttaan.

 

 

Keskustelu

Alitajunnasta kumpuavat muistot on terveellekin raskaita. Saati sitten hänelle, jonka mieli on järkkynyt. Onhan sinulla vertaistukea?

Kun lamppu sammuu

Kiitos, onnekseni lähipiirini on tukena vaikeina hetkinä.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Näitä luetaan juuri nyt