Sairaalareissu säikäytti

Anneli Juutilainen
Blogit Kun lamppu sammuu 20.5.2016 13:43

IMG-20160517-WA0005(1)Viime viikolla keskiviikkoiltana 6-vuotias poikani kiikutti minulle puhelimen suihkuun.

”Äiti, hoitokodista soitetaan”, ilmoitti juuri lukemaan oppinut lapsi.

En ehtinyt vastaamaan ja samalla huomasin, että puheluita oli tullut useita. Pala nousi kurkkuuni.

Soitin takaisin. Ystävällinen hoitaja pahoitteli vaivaavansa ikävällä asialla: äiti oli saanut sairauskohtauksen ja hänet oli viety ambulanssilla Jorviin. Hän oli lyyhistynyt yhtäkkiä, valittanut vatsaansa, mennyt tajuttomaksi, sinertäväksi ja kouristellut.

Äiti sai viime kesänä ja syksynä samantyyppisiä tajuttomuuskohtauksia. Ne liittyivät lääkityksen muutoksiin, mutta niihin eivät kuuluneet kouristelut. Paniikki hiipi tajuntaani. Mietin, että oliko tämä nyt tässä.

Tuskallinen odotus

Soitin Jorviin ja pyysin lupaa päästä äidin luokse päivystykseen. Alzheimer-potilaana hän ei osaisi vastata omaan terveyshistoriaansa liittyviin kysymyksiin eikä ehkä kertoa omasta senhetkisestä voinnistaan.

Sairaalassa minut ohjattiin omaisten huoneeseen odottamaan, josta minut haettaisiin kun ”sopiva hetki” tulisi. Istuin huoneessa kaksi tuntia vailla tietoa siitä, oliko äiti tajuissaan tai ylipäätään hengissä. Välillä minua pyydettiin poistumaan huoneesta, kun lääkäri kävi kertomassa vieressäni olleelle itkuiselle miehelle, että ”Otamme osaa, mitään ei ollut enää tehtävissä.”

Toki yritin useaan otteeseen käydä kyselemässä äidin tilanteesta, mutta juuri sillä hetkellä ensiavussa oli kiire, eikä kukaan osannut ohjata minua äidin luokse. Räpelsin hermostuksissani puhelimessa Facebookia. Mökillä olevan isäni päätin pitää pimennossa kunnes tietäisin, mikä äitiä vaivaa. Lähetin väliaikatietoja miehelleni ja parhaille ystävilleni, joiden kanssa meillä on oma WhatsApp-ryhmä.

Kiitos tytöt teille siitä, että olette aina parin sekunnin päässä paikalla ja tukena vaikeina hetkinä.

Uusi kohtaus

Lopulta tuuppasin itseni erään hoitajan mukana äidin luokse. Hän nukkui, mutta havahtui kun tulin hänen vierelleen. Äiti oli harmaa ja hauras.

Hoitajat antoivat minun olla hänen kanssaan vaikka periaatteessa vain pikaiset piipahdukset olivat sallittuja. Äiti ei osannut kertoa hoitajille oireitaan, joten toimin välissä ikään kuin tulkkina. Osaan lukea hänen katseestaan ja eleistään milloin mihinkin sattuu.

Parin tunnin kuluessa äiti sai kasvoilleen väriä ja hänen vointinsa koheni. Kunnes hän pyysi päästä vessaan. Lähdin sinne hänen avukseen. Siellä hän lyyhistyi ja sai uuden kohtauksen. Pitelin äitiä ja huusin hoitajaa apuun. Äiti kouristeli taas, tällä kertaa sylissäni. Hoitajat kuljettivat hänet sänkyyn ja laittoivat tipan. Lääkäri tuli paikalle ja päätti, että äiti jäisi sairaalaan. Minut komennettiin kotiin yöksi. Sinä yönä en juuri nukkunut.

Huoli tukasta

Seuraavana aamuna otin esimiehiini yhteyttä ja kerroin tilanteen. Viesti oli rohkaiseva: ”Sinua tarvitaan nyt siellä, kaikki muu hoituu myöhemmin.”

Soitin isälleni ja kerroin tapahtuneesta. Hän oli järkyttynyt ja aikeissa lähteä mökiltä kotiin, mutta kehotin häntä jäämään – äiti ei ollut osannut kaivata häntä ja riitti, että meistä toinen oli paikalla.

Jorvin sairaalan tarkkailu-osastolla minua odotti omassa yhden hengen huoneessaan hymyilevä äiti. Loppuyö oli mennyt rauhallisesti eikä uusia kohtauksia ollut tullut. Äiti pyysi minut sairaalasänkyyn viereensä pötköttelemään. Makasimme siinä muutaman tunnin ja katsoimme yhdessä telkkaria.

Tiesin, että olimme voiton puolella, kun hän ryhtyi huolehtimaan sotkuisesta tukastaan ja yritti tuputtaa minulle väkisin omaa lounasruokaansa.

Äidin päästä otettiin TT-kuvat ja hänen sydäntään seurattiin kellon ympäri. Mitään vikaa ei löytynyt. Lääkärin mielestä kohtaukselle oli kaksi mahdollista syytä: epilepsia ja tai reaktio vahvaan särkylääkkeeseen, jota äiti oli saanut polvessa olevan nivelrikon vuoksi. Itse uskon jälkimmäiseen, vaikka Alzheimer-potilaille epilepsia onkin tyypillinen. Jos kohtaus vielä toistuu, äiti saa epilepsia-lääkityksen. Kyseistä vahvaa särkylääkettä äidille ei enää anneta.

”Mun tyttöni”

Nyt äiti voi hyvin ja me selvisimme tapahtuneesta säikähdyksellä. Kun sairaalassa vietetyn yön jälkeen vein äidin takaisin hoitokotiin, hän halasi minua kiitollisena.

”Voi, että kun meillä oli kivaa, olipa ihanaa olla kanssasi.”

Äiti oli unohtanut sairauskohtauksensa ja muisti vain sen, että olimme viettäneet yhdessä tuntikausia.

Kun seuraavana päivänä kävin katsomassa äitiä, hän kertoi hoitajille tapahtuneesta.

”Tämä on se tyttö, jonka kanssa olin eilen koko päivän.”

Lähtiessäni hän oli hämillään.

”Mitä mä sanon noille muille, että kuka sä olet?”, hän kysyi.

”Sano vaan, että mä olen sun tyttösi”, vastasin.

”Joo, mun tyttöni”, äiti nyökytteli.

Keskustelu

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Näitä luetaan juuri nyt