Säästöä surulta
Viiden viikon lomani vierähti ohi nopeasti. Vietimme paljon aikaa mökillä ja erilaisissa huvipuistoissa lastemme kanssa. Viime viikolla poikani aloitti koulun ekaluokkalaisena ja tyttäreni palasi päiväkotiin. Paluu arkeen tuntuu hyvältä.
Vaikka kesälomani oli muuten onnistunut, sitä väritti tänä vuonna suuri suru. Rakas sukulaiseni menehtyi heinäkuussa sairastettuaan vuoden verran. Hän joutui lähtemään aivan liian varhain. Vaikka tiesin sairauden olevan parantumaton, suru-uutinen oli romahduttava.
Päätös vaikenemisesta
Poisnukkuneen läheisemme oma äiti kuoli Alzheimeriin muutama vuosi sitten. Olimme tiiviisti yhteydessä ja hän oli minun tukenani äidin Alzheimerin eri vaiheissa. Itseasiassa hän vaistosi ja tiesi äidin sairaudesta jo ennen kuin kerroimme siitä muille.
Omasta sairaudestaan huolimatta hän piti huolta meidän jaksamisestamme ja jaksoi tsempata minua usein. Hän tiesi, miltä tuntuu olla Alzheimeriin sairastuneen äidin tytär. Hän ymmärsi mitä mielessäni liikkui, vaikka en aina osannut pukea tunteitani sanoiksi.
Hän osasi kertoa käytännön vinkkejä erilaisiin muistisairaan läheisille eteen tuleviin älyttömiin tilanteisiin. Hän osasi hihittää kanssani hassuille sattumuksille, joille muut eivät ehkä uskaltaneet nauraa. Hän osasi lohduttaa ja olla läsnä.
Hän oli läheinen ja tärkeä ihminen myös äidilleni – he tapasivat viimeisen kerran talvella. Tuntui käsittämättömän vaikealta olla kertomatta äidille hänen kuolemastaan. Teimme isäni kanssa kuitenkin päätöksen vaieta. Suru-uutinen olisi saanut äidin tolaltaan ja itkemään, mutta hetken kuluttua hän olisi jo unohtanut sen. Halusimme säästää äidin surulta.
Yöllinen seikkailu
Äidin tilassa ei ole viimeaikoina tapahtunut suuria muutoksia. Hän luulee yhä miltei päivittäin, että hoitokodin toiminta lakkautetaan ja että hänet heitetään sieltä pihalle. Onneksi äiti kuitenkin uskoo, kun hänelle kerrotaan, ettei tarvitse lähteä. Hän on reipas, hyvin touhukas ja iloinen.
Yhtenä kesäiltana hän oli kuitenkin livahtanut keskellä yötä toisen asukkaan huoneeseen ja ilmoittanut kiihtyneenä, että kaikkien olisi poistuttava hoitokodista välittömästi. Seuraavana päivänä hän ei muistanut enää yöllisiä puuhiaan.
Hoitokodissa pidetään äidistä hyvää huolta: on fysioterapiaa, kampaajaa, jalkahoitoaa ja erilaisia aktiviteetteja. Vietämme äidin kanssa yhteistä aikaa joka viikko – erityisesti hän nauttii siitä, kun vien hänet lasten kanssa läheiselle rannalle hiekkaan peuhaamaan.
”Ei eletä sitkun vaan nytkun”, kehotti menehtynyt rakkaamme ennen kuolemaansa.
Se on paras koskaan saamani neuvo.