Aaltoliikettä

Viime viikkoina äidin kunto on ollut järkyttävän hyvä. Järkyttävää siinä on se, että hän on paremmassa terässä nyt kuin vuosi sitten, jolloin jouduimme viemään hänet hoitokotiin.

Äiti on käynyt kerran viikossa meillä viettämässä muutamia tunteja kanssamme. Viime lauantaina hän katseli meillä keittiön ikkunalautaa, josta oli syystuulessa tipahtanut pari kukkaruukkua.

”Sulta on tippunut tuosta kaksi ruukkua”, äiti napautti.

Hän muisti viikontakaiselta vierailultaan, että niitä kuului olla kolme. Sama muori kyseli vähän aikaa sitten minulta, ainoalta tyttäreltään, että mikä minun nimeni on.

Muistisairaan arki on aikamoista aaltoliikettä. Välillä kaikki on hukassa, ja tosinaan ajatukset ovat selkeitä. Minä ja isäni podemme pohjattoman huonoa omaatuntoa joka kerta kun äidillä on tällainen ”selkeämpi” vaihe. Huokailemme yhdessä, että olisimme pärjänneet hänen kanssaan kotona, jos hänen vointinsa olisi ollut samanlainen kuin nyt.

Mutta ei. Syy miksi äiti vietiin hoitokotiin oli hallusinaatioissa. Hurjissa ja hallitsemattomissa harhoissa, joista emme saaneet häntä pois. Ja me molemmat tiedämme, että hyvät jaksot ovat lyhyitä, ennustamattomia ja niitä seuraa aina harhaisempi kausi.

Mutta juuri nyt iloitsemme hyvästä ajanjaksosta. Nautimme yhteisistä lounashetkistä ja viikottaisista kyläilyistä.

Viikonloppuna menemme yhdessä ravintolaan syömään. Edellisillä lounastreffeillämme äiti kehui naapuripöydässä istunutta pientä poikaa suloiseksi tytöksi. Eikä vain yhden kerran vaan kuusi kertaa. Mutta mitäpä siitä, pääasia että äidillä oli mukavaa. Myönnettäköön, että hauskaa oli minullakin.