Riitoja ja rakkautta

Anneli Juutilainen
Blogit Kun lamppu sammuu 30.11.2016 17:17

Ei ole olemassa mitään asiaa tai tekoa, jolla äitini saisi minut suuttumaan. Hän on hauras ja höperö, ja suhtaudun häneen äärimmäisellä hellyydellä ja rakkaudella.

Näin ei ole ollut aina. Äitini oli minut saadessaan 36-vuotias, 80-luvun ajatusmallin mukaan jo aika vanha. Kun minulla oli murrosikä, äitiä vaivasivat vaihdevuodet. Yhteentörmäyksiä tuli ja ovet paukkuivat.

Törmäyksiä

Olin kauan kaivattu ja odotettu lapsi, vanhempieni ensimmäinen ja ainoa. Tämä näkyi usein siinä, että äiti oli ajoittain minua kohtaan ylisuojeleva. Huvipuistoissa hän kielsi minulta rajuimmat härvelit. Ai että, miten minua harmitti. Ei sillä, että olisin halunnut mennä. Risoi vaan se, että äiti kielsi.

Muistan miten murrosiässä minua ärsytti äidin tapa puhua, tehdä kotiaskareita ja töitään. Kireimpinä hetkinä taisin kerran autossa pyytää, ettei äiti hengittäisi niin kovaäänisesti.

Yhteiset ostosreissut päätyivät toisinaan kiukutteluun. Äidin mielestä teinille olisi ollut mukava ostaa löysiä ja peittäviä vaatteita. Minun mielestäni farkkujen piti olla niin kireät, että ne sai päälle vain raivolla repimällä.

Beatlesia lounaalla

Nyt jälkikäteen hävettää ja naurattaa. Tuolloin teinityttönä äiti oli mielessäni ikuinen. Ajattelin, että hänelle ei voisi tapahtua mitään eikä kukaan veisi häntä minulta pois.

Välimme olivat aina todella läheiset ja siksi uskalsinkin sanoa hänelle, jos jokin jurppi. Kuten esimerkiksi se hengittäminen.

Vielä 20 vuotta sitten olisin kuollut häpeästä, jos äiti olisi hoilannut Beatlesia ravintolassa taustamusiikin mukana. Mutta en enää. Oikeastaan se teki viimeviikkoisesta lounashetkestämme vielä mukavamman.

Vaikka nuoruusvuosinani joskus riitelimme, myös rakastimme. Aikuisiällä olen keskittynyt vain jälkimmäiseen.

 

Keskustelu

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Näitä luetaan juuri nyt