Teksti:
Jukka Vuorio

En olekaan varmaan koskaan kertonut, mutta minulla on mummo, joka on ihka aito maahanmuuttaja.

Hän on siis kotoisin Helsingistä, mutta muutti työn perässä Tukholmaan joskus 60-70-lukujen taitteessa, ja on pysynyt länsinaapurissa siitä lähtien. Mitä nyt kerran tai pari vuodessa käy Suomen puolella jonkun syntymäpäivillä, häissä tai hautajaisissa. Minä puolestani käyn vuosittaisella tervehdyskäynnillä yleensä keväällä tai syksyllä.

Emme siis näe kovinkaan usein. Elämänpolkunikin on kulkenut aika kauas hänen konservatiivisesta maailmankatsomuksestaan, joten yhteiset keskustelunaiheet ovat kohdatessamme tai joskus puhelimessa puhuessamme melko vähissä. Sää on yksi hyvä aihe, ja jääkiekko toinen. Siitä mummoni tykkää puhua. Oli perkule jännä matsi, hän sanoo.

Aina on jotkut olympialaiset, MM-kisat tai muut karjalaturnaukset meneillään tai tuloillaan. Vaikka maahanmuuttajamummoni on ollut Ruotsin kansalainen jo vaikka ties kuinka kauan, kyllä hänen sydämensä jääkiekossa kuitenkin sykkii yhä Leijonille.

Aiemmin mummoni asui rivitalossa. Hän kertoi, että Suomen ja Ruotsin kohdatessa hän ja naapurit hakkasivat seinää aina sen mukaan, kumpi teki maalin. Jos Suomi maalasi, löi mummoni seinää. Jos Ruotsi tuli taas 3-0 -tilanteesta rinnalle ja ohi, hakkasivat naapurit seinää sen merkiksi, että sinä suomalainen hävisit.

Nyt MM-kisojen aikaan me puhuimme taas äitienpäivänä puhelimessa. Kauhukseni huomasin, että hän oli alkanut puhua myös Tre Kronorista varsin lämpimään sävyyn.

Mutta jälkikäteen ajattelin, että näinhän me Suomessakin kai toivomme maahanmuuttajien toimivan. Tulevan suomalaisiksi. Ehkä mummoni on viimein integroitumassa ruotsalaiseen yhteiskuntaan.

X